2015: Uuden Vuoden digiboksimaratoni

Gandolfini kertoo meille tarinan kahdesta sarjamurhaajasta. Hayek antaa suikkia Letolle ja poliisille. Travolta on kaikista eniten pihalla, ja hänen perheensä ongelmat eivät kiinnosta vitun vertaa.

Robin Williamsista tulee vahingossa melkein presidentti. Vaalien jälkeen opitaan politiikasta, huumorista, korruptiosta ja elämästäkin. Lopputulos on yllättävän hyvä poliittinen satiiri.

Travolta kaappaa metrojunan, ja yrittää saada rahaa panttivankien avulla. Tony Scottin ohjaustyyli rikkoo krapulaisen mielen. Se on yhdistelmä nopeasti heiluvaa kameraa ja ADHD-leikkauksia. Muutenkin elän uskomuksessa, että tämä aloitti Scottin itsemurhasuunnitelmat. En varmaankaan ole kovin väärässä. Kuvastanee oikeastaan ohjaajan koko 2000-luvun tuotantoa.

Lynch kertoo elämänmakuisen tarinan miehestä, jolla on missio. Elokuva on kauniisti kuvattu matka ihmisen ikävästä toisen luokse.

Tässä ei ollut sitä kuuluisaa jouluntaikaa. Huonosti näyteltyä ja äänitettyä paskaa, jossa Anaali Leppilampi tekee pienen, mutta paskan roolin. Kari Väänänen näytti harvinaisen väsyneeltä ja varsin vittuuntuneelta.

Ilkeät natsit ovat ilkeitä Roomassa, tässä neorealistisessa italialaisklassikossa. Joten tykkäsin tästä, vaikka taisin hetkeksi nukahtaa. Nuhjuiset vaatteet ja niin edelleen, ne tekevät näistä leffoista todentuntuisia.

Ti-lu-li-lu-lei hei! Elokuva on kuin Twilight kohtaisi X-menin. John C. Reilly on maailmankaikkeuden rumin vampyyri. Apinatytön häntä nousee pystyyn, kun hän suutelee ihanaa vampyyripoikaa. Häntää myös ihmetellään aika runsaasti, vaikka friikkisirkuksessa on mukana kaksimahainen mies sekä muita kummajaisia. Jatkoa lupaillaan, mutta koska kyseessä on floppi, niin lopun eeppisyys repeilyttää entistä enemmän.

Franco-maratonin epäonnistuessa on hyvä suunnata katseensa kohti digiboksia. Päätin pääsiäisen kunniaksi pitää pois tämän kauan odotetun encoren.

Itse aloituselokuva olikin puolen yön jälkeen katsottuna hitusen masentavaa intialaista settiä. Rankkaa matskua. Ravin sitar-musiikit riipivät korvia, vaikka olivatkin ihan hyviä.

Käärmeenmerkki työntää Minna Haapkylän lopussa pakastimeen. Kyseessä on paskaa ranskalaista rikosjännäriä, jossa on muiden muassa Olga, muttei Cruisea. Ehkä tämä on Kestilän mieleen.

Linnut valloittavat maailman! Apua!

Chuck Norris on länsimainen ritari, joka taistelee Israelissa itse paholaista vastaan. Mukana menossa heiluu rasittava Chicago Bullsia kannustava neekeri, taskuvaraskakara sekä Norrisin naiseksi osoittautuva arkeologi. Kuvauksesta huolimatta kyseessä on todella paska ja mitään sanomaton elokuva, jossa ei juurikaan tapahdu yhtään mitään.

Alkutekstit näyttävät hauskoilta. Sitten Grant ja Hepburn aloittavat sekoilukierteen, jossa hassutellaan ja tapetaan porukkaa. Värien käyttö on hyvin 60-lukumaista, joka on toki mieleeni. Lopun twistailu ja ammuskelu on sekin vallan hilpeää katsottavaa, ja tämä elokuva piristi suunnattomasti Norrisin siekailujen jälkeen.

Hackman on kova ja hikinen jätkä, siitä ei pääse mihinkään. Tiukalla otteella etenevä Night Moves on hyvä dekkari, jonka loppuhuipennus sai minut voimaan pahoin.

Jotenkin tämä on perseestä, että maratonin viimeinen elokuva on mustavalkoinen seikkailudekkari. Ei enää kiinnostanut ollenkaan, vaikka tuskin olisi kiinnostanut noin muutenkaan. Holmesin seikkailut tylsä ja näsäviisasteleva filmi, joka saa Hitchin 30-luvun leffat näyttämään mestariteoksilta. Enpä voi mitenkään käsittää, että nämä ovat olleet joskus suosittuja, kun tuolla aikakaudella tehtiin paljon parempiakin jännäreitä.