Recently read

First I didn't like it at all, but after I took a few days' break and read other stuff, I returned to it and to my surprise found it very amusing! It's a funny little parody of the countless bigger-than-life writers, and, in retrospect, perhaps of Hemingway himself too.

It's useful as a reference book to some of the main concepts of esotericsm and occultism, but otherwise it's pretty shallow and too much in love with it's subject. That is, the author doesn't seem to possess any critisim towards the concepts and the way he presents them. It should be remembered that pretty much everything presented in this book has been treated and is treated in so many different ways by different people in different places of the globe, but Pineda seems to know exactly how these things are really laid and compresses all this huge amount of information in 150 small pages.

It's quite fun to read. It doesn't blow your mind or anything, but it never gets boring and keeps you flipping through the pages pretty swiftly, and the 19th century English prose is linguistically wonderful.

However, if you are not a fan of the soulscape of an imperialist Englishman, this book is very likely to get you more or less frustrated, like, all the time. It could be a lot more evil and degrading - Haggard at least gives some respect to the black people and occasionally uses surprisingly friendly language when speaking about them and their culture, but still it tends to get quite annoying most of the time. There are about half a dozen of black servant characters who die to save the heroic white protagonists. The black people more or less worship and serve the white men through the book, with an exception of maybe two important black chiefs. Killing animals from a distance with a firearm sometimes without any particulary reason is seen as heroic and shows a good sportsmanship. In one of the short Quartermain stories that were added to the edition I got from the library, the protagonist, who is by the way treated as a most respectable and admirable good-hearted gentleman, hunts down and slaughters an entire lion family - sure, they killed one of his black servants (who Quartermain regarded as a pretty useless young idiot), but like Quarterman says himself, he didn't have to go after them, but he just wanted to.

This isn't really a fault of the book of course, because it was a general attitude at that time and place, but it's impossible not to notice it when reading. But yeah, all and all it's a pretty enjoyable experience.

I really like myths and the way they open up the soulscape of a particular group of people, and I especially like the universality of them - different people in different times with no physical connection to each other surprisingly often make sense of the world and reality around us all in a very, very similar way. There is also a lot of important stuff to learn about them, stuff that the majority of people in these modern times seem to have kind of lost, at least in cities and in those places where Western ego-centricity prevails.

As for this 250-page collection of early Irish myths, well, they were readable, but they didn't really give me the kicks. Often the narration is highly repetitive, which of course is not unusual in any way with myths that have been passed on orally from generation to generation for centuries, but whereas, say, Kalevala or Edda both have an amazing flow and rhythm and are a great joy to read, this one is just, well, kind of... stumbling, angular?

There is a lot of humor in these stories though, perhaps even more so than in your typical family of myths, and sometimes it indeed is amusing. Some of it derives from the said repetition, for example how one guy replies to the other like 40 times how "clouds of blood will come to you" because he doesn't like the advices the latter is giving to him, but the adviser doesn't really give a fuck but keeps just going on and on and the former I guess just sits there angrily and tries to stare the life out of him. The celtic way of using the pronoun 'that' is also so pleasant that I had to read the occasional phrase aloud to myself because my tongue demanded it, and the concept of the mythological realm of Síde is one of my favorite aspects of these stories.

There's other good stuff too, for example how the Ulaid (a group of northern Irishmen) don't really care when a witch threatens to make their sons fight their fathers and their daughters their mothers, but when he tells them he will make the tits of all the Ulaid women flap against each other and go all sour they panic and do what he tells them. It's also amusing how Cu Chulainn, the fiercest super warrior in the universe who kills everything in his path with the force of a thousand suns, is possible to make harmless by bringing naked women in front of him, because that makes him so confused and ashamed that he just blushes and hides his face in his shirt until someone has dealt with the situation.

So yeah, they have their moments and as stories they are alright, but the narration doesn't really serve them, I think. This is the way they have been written when they were collected in around 12th century, so no fault of the translator that.

Kirjan kansista saa sellaisen vaikutelman, että jätkät haluaa esitellä near-death experienceja tasapuolisesti kaikilta mahdollisilta kannoilta, mutta hyvin pian käy selväksi, että teoksen tarkoituksena on piiskata lukijasta pois pieninkin usko minkäänlaiseen yliluonnolliseen edes etäisesti viittaavaan. Tätä hanketta arvon proferssorit viiden miljoonan dollarin apurahoineen toteuttavat valitsemalla esimerkkitapauksiksi neljä NDE:etä, joiden suoristaminen materialistisen näkökannan mukaiseksi on suhteellisen vaivatonta, lukuun ottamatta paria yksityiskohtaa, jotka suurin piirtein sivuutetaan kädenheilautuksella. On lisäksi huomattavaa, etteivät herrat vaivautuneet kirjaansa varten haastattelemaan yhtäkään NDE:n läpikäynyttä persoonaa. Tätä perustellaan sillä, ettei se ole tarpeellista kirjan argumenttien kannalta, mikä teoriassa toki pitääkin paikkansa, mutta se osoittaa hieman vittumaista ylimielisyyttä, kun kyseessä kuitenkin on tämän mittakaavan aihe, jonka perusta on nimenomaan näiden kokemusten henkilökohtaisesti koetussa transsendenttiudessa ja sen käsittämättömässä volyymissa.

Lisäksi professorit käyttävät useita sivuja siihen, että he vääntävät tarpeettoman akateemisella englannilla lukijalleen perille esimerkiksi sellaisia pointteja, kuin että kokemukset, joihin ei liity tuntemusta yliluonnollisesta, voivat olla kokijalleen merkittäviä. Toisin sanoen vaikkapa vanhaan ystävään törmääminen kadulla 20 vuoden jälkeen voi tuntua merkittävältä kokemukselta, vaikkei sitä ajattele yliluonnollisena. On hienoa, että tällaisen informaation nugetin voi lukea akateemisesti rahoitetusta tieteellisestä painotuotteesta.

Professorit yrittävät väkisellä konkretisoida sellaiset käsitteet kuten sielu tai Jumala, ja kun se ei onnistu, ollaan vakuuttuneita siitä, että kaikki henkisyyteen millään tavalla liittyvä on väistämättä tyhjänpäiväistä kuvittelua, vaikka näiden käsitteiden olemukseen nimenomaan kuuluu, ettei niiden konkretisoiminen tietyn pisteen jälkeen ole mahdollista. Lisäksi kirjoittajat puhuvat LSD-kokemuksista valossa, joka paljastaa, ettei heillä ole kuin nimellinen käsitys siitä, miten tämä substanssi kohteeseensa vaikuttaa.

Kirjoittajien tapaan suhtautua asiaan epäilemättä vaikuttaa yhdysvaltalainen kristillinen fundamentalismi, jonka pohjaton ja aivan liian laajalle levinnyt idiotismi aikaansaa voimakkaan tarpeen poistaa se häiritsemästä lajimme älyllistä potentiaalia. Tämä ateismi vs. uskonto -asetelma on kuitenkin siitä vittumainen, että se jakaa todella monimutkaisen ja moniulotteisen sarjan kysymyksiä ja tapoja jäsentää maailmaa kahteen suhteellisen tiukkaan ja selkeään leiriin, eikä tästä asetelmasta syntyvä usein hyvin aggressiivinen juupas-eipäs -väittely palvele yhtään ketään eikä mitään. Näitä aiheita on huomattavasti hedelmällisempää käsitellä avaamalla näkökantoja kaikkiin suuntiin ja perehtymällä mahdollisimman syvällisesti kaikenlaisiin maailmankatsomuksiin kautta aikain ja historian, sen sijaan että otetaan toiselle puolen kristillinen paradigma ja toiselle tieteellinen rationalismi ja sitten lukkiudutaan näihin, ja vain ja ainoastaan näihin.

Kirjoittajat sentään mainitsevat ohimennen teoksessaan, että tiede uudistaa koko ajan itseään, ja käsitykset, joita on aiemmin pidetty itsestäänselvinä, saattavat yhtäkkiä kääntyä aivan päälaelleen. Tämä tietenkin pitää täsmälleen paikkansa, ja jossain täällä suunnalla on mielestäni avain near-death experiencejen käsittämiseen. Sen sijaan se ei ole kaukaahaettujen ja väkivaltaisesti tarvittavaan muottiin sopivaksi väännettyjen materialistisen teoriahäkkyröiden parissa, eikä myöskään sellaisten kokemusten nostamisessa Jumalan valtakunnan uudeksi tulemiseksi, joita lähemmin tarkasteltaessa paljastuu, ettei niissä oikeastaan ole mitään sen kummallisempaa kuin minun huomisissa ruokaostoksissani. Ajattelin ostaa ainakin ruisleipää, ja mahdollisesti pienehkön siivun hyvää juustoa punaviinin kylkeen.