Watched in 2011

Noh. On tämä hieman elokuvallisesti sujuvampi kuin Southland Tales, mutta vaikea siitäkään on juuri riemastua kuin tarina ja kerronta on niin scheissee. Idea on naurettavan kaukaa haettu, ja silti onnistuu olemaan hyvin ennalta-arvattava, lukuun ottamatta joitain täysin hatusta heitettyjä random-kohtauksia, joilla ei edes tunnu olevan mitään tekemistä perusidean kanssa. Yhtä hyvin tää vois oikeestaan olla Shyamalanin leffa.

Tylsänpuoleinen Bond-leffa, joka on taas yksi näitä sarjan leffoja joka kovasti yrittää olla vakavastiotettava jännäri, keskittyen liikaa juonikuvioonsa. Lopputulos vaan ei ole sitä lähimainkaan kun juoni on reikiä täynnä ja höperö kuin mikä muutenkin. Näinpä leffa on enimmäkseen tylsää jahkailua joka ei oikein naurata eikä viihdytä. Yleensä vedenalaiskuvailuista nauttii elokuvissa, mutta tässä edes sitä ei oikein voi sanoa positiiviseksi asiaksi, kun kyseiset kohtaukset kestävät tavallisesti ikuisuuden ja niissäkin ihan tarpeettoman pitkään kuvataan Bondin liikehdintää veden alla tai muuta vastaavaa. Lopputaistelukaan ei jaksa innostaa, huolimatta hupaisista hölmöilyistä, kuten siitä että sekä pahisten että hyvisten määrä mystisesti varmaankin kolminkertaistuu taistelun aikana. Kohtaus vaan kestää ja kestää eikä edes sisällä oikein mitään muistettavaa vedenalainmiljöön hyödyntämistä, yhtä jippoa lukuunottamatta. Porukka vaan painii ja riuhtoo tylsän näköisesti veden alla.

Maisemat ovat sentään kivat, vaikka tekninen toteutus noin muuten takkuaa kun leffassa on käytetty paljon rumia nopeutuksia, back-projectionia ym.

Ihan kiva pienimuotoinen leffa pedofiliateemasta. Juonikuvio ja selitykset sille, miksi ja miten nuori tyttö on päätynyt elämään yksin ovat vähän kaukaa haettuja tosin. Pedofiiliteemaa ei sitäkään mitenkään kovin syvällisesti käsitellä: leffassa on paha pedofiilimies joka ahdistelee päähenkilöä, mutta toisaalta sitten myös tytön mielestä kiva poika joka hänkin on kuitenkin reilusti vanhempi, ja niin ikään käytännössä yhtä lailla pedofiili. Mieleen siis herää, että mikä olikaan pedofiiliteeman pointti tarinassa: se että suhde alaikäisen tytön kanssa on jees jos alaikäinen tyttö on ikäistään vanhemman oloinen ja haluaa itse seksisuhdetta? Tähän kun vielä lisätään tytön alastonkohtaus (ilmeisesti ei kuitenkaan Jodie Foster itse) niin kyllähän se hieman kukkahattutätisensoreissa nipistää.

Nelson Mandela on hieno ja viisas mies ja urheilulla on kyky yhdistää ihmisiä. Tulipas taas opittua paljon uutta! No juu ei. Itsestäänselvyyksiä kerta toisensa jälkeen painottavan elokuvan tositarina epäilemättä on osa tärkeää historiaa, mutta elokuvaa se ei oikein kaipaa tiedotusvälineekseen. Yhtä paljon viihdettä ja, ironista kyllä niin paljon kuin kyseistä informaatioväylää tarkkuutensa puolesta haukutaankin, tarkempaa informaatiota siitä olisin saanut vaikka jonkun Wikipedia-artikkelin lukaisemalla. Monet, selvästi ihan dramaturgisista syistä luodut henkilöt ovat pahvisia karikatyyrejä. Esimerkkeinä musta ja valkoinen henkivartija joista ensin mainittu osapuoli ei välitä rugbystä, mutta kas kummaa innostuu pelistä ja sitten hänen reaktioitaan finaaliottelussa kuvaillaan niin silmiäpyörityttävän obvioussilla tavalla että hävettää.

Itse rugbyn kuvaus on sentään kohtalaisen lennokasta, minkä voisi mainita yhdeksi harvoista elokuvan plussapuolista. Onhan noi näyttelijäsuorituksetkin ihan jees, mutta vaikea niistä on innostua millään tasolla kun itse aiheen sekä henkilöiden käsittely on niin rutiininomaista ja kliseistä. Sentimentaalinen score sekä huonot soundtrack-valinnat vielä lisäävät ärsytystä. Pakko se on sanoa, että ei tätä pitkän linjan arvostetun ohjaajan tekeleeksi arvaisi jos ei sitä ennestään tietäisi. Lyhyesti siis: tää putoaa melkeinpä joka ikiseen urheiluleffan sudenkuoppaan, ja poliittisen sisällön käsittely on niin kaavamaista että sekään ei tuo leffaan mitään lisäarvoa.

Hmm. Alkaa vähitellen epäilyttämään että Infernal Affairsin ohjaajakaksikolla on vaan käynyt ihan mieletön mäihä onnistuessaan kyseisen elokuvan kohdalla. Tää on jotakuinkin yhtä kamalaa scheissee kuin The Duel ja kiinalaisista elokuvista huonoimpien joukossa mitä olen nähnyt Pang-veljesten pohjimmaisten ohella.

Eli siis, kyseessä japanilaiseen mangaan perustuva kiinalainen elokuva, joka sijoittuu Japaniin, mutta jossa kuitenkin puhutaan kiinaa. No, tuo nyt ei ole miinusta vielä, ennemmin mielenkiintoista noin oletusarvoisesti. Huonoa tässä sen sijaan on koko leffa noin kokonaisuudessaan: tarina on tylsää autokisailua toisensa perään josta tasan tarkkaan tietää mitä lopussa tapahtuu. Ja sitten se huonoin asia: leikkaus. Tän leffan leikkaaja on ilmeisesti ollut leikkaajana ainoastaan tässä leffassa, ja hyvä niin. Leffa yhdistelee ihan käsittämättömän tyylitaidottomasti nopeutuksia, hidastuksia, randomeja pysäytyskuvia ja melkein kaikkea mahdollista. Tollainen toteutus vois olla ihan jeeskin, mutta valitettavasti tässä sen tyylitaju on suurin piirtein samaa tasoa kuin jossain Death Tunnellissa. Näinpä koko huomio leffaa katsoessa keskittyy ainoastaan seuraamaan tyhmiä editointiratkaisuja, niin että juonta ei edes viitsi seurata. Mikä sinänsä, sen kaavamaisuuden huomioon ottaen ei ole kyllä mikään menetys edes. Ja kyllä, tää on kuin onkin huonompi mielestäni kuin Speed Racer.

Höpöä, ihan kohtalaisen viihdyttävää toimintascifiä, ja parempi sentään kuin Alien Vs. Predator. CGI:n käyttö on paikoin rumaa kuten arvata saattaa. Eihän tästä juuri mitään mieleen jää, mutta ihan katsomisen arvoinen kuitenkin.

Kauhuleffa, jossa ei ole käytännössä mitään tarinaa, ja se vähä mitä onkin, on suoraan pöllitty kaikkein kliseisimmästä kauhuleffan lähtökohdasta: elikkä kyseessä siis on leffa, jossa päähenkilöporukka suuntaa maalle, jossa hullut maalaiset alkavat heitä lahtaamaan. Sinänsä toteutus on ihan kohtalaista, tapot edes jollain tavalla mielikuvituksellisia paikoin ja kuvauskin paikoin ihan jees. Mutta kyllä se vaan on tiivistetysti niin, että leffassa pitäis olla ees joku käsikirjoitus ja idea, muutakin kuin että "mennään tonne mettään ja kuvataan jotain".

Hyvähän tämä, ja niin Hitchcockmainen, paikoin jopa teknisen toteutuksen osalta, että voisi melkein kuvitella miehen itsensä tämän ohjanneen. Ei tää kuitenkaan Clouzotin elokuvana hänen parastansa ole.

Jotenkin oletin että tää olis edes parempi kuin kakkososa, jo silläkin perusteella että tässä on edes ollut oikea ohjaaja, mutta turha luulo oli se, lähinnä sen takia että tän käsikirjoitus on vaan niin karmean huono että siitä vaan on vaikea päästä yli mitenkään. Mad Maxiä, Day of the Deadiä ja muita yhdistelevässä elokuvassa ei ole mitään omaperäistä ideaa, ja vanhojenkin käsittely on ihan kamalaa. Ja ennen kaikkea: mitä kummaa tällä on enää tekemistä Resident Evilin kanssa? Loppu on jo niin idioottimainen että melkein voisi toivoa seuraavan osan olevan jo niin tyhmä, että se edes naurattaisi. Vaan enpä oikein usko tuotakaan.

Ensinnäkin, tän leffan flashbackit ensimmäisestä elokuvasta on jo ideana tosi tyhmä, huolimatta siitä että väliä ensimmäisen ja toisen elokuvan välillä on sen verran, että niitä olettaisikin tarvitsevan jos oikeesti haluaa muistaa että mitä viime osassa on tapahtunut. Siltikin kun välillä seuraillaan milloin minkäkin hahmon muisteluita näyttämällä suoraa kuvaa edellisestä elokuvasta, niin alkaahan se ärsyttämään jo heti alkuun. Ja uskokaa tai älkää, yhdessä kohtaa muistelijana on koira!

Muutenkin leffa on kyllä ääliömäisen huono. Yksi ainoa edes semikiinnostava idea tässä on sokea hahmo ja sitäkään ei mitenkään erityisen hyvin missään vaiheessa hyödynnetä. Päähenkilöiden toiminnassa ei oo missään vaiheessa mitään logiikkaa: kaikki olettaa siihen asti kunnes näkevät ruumiita omin silmin että kaikki on vaan pelkkää vitsiä ja kavereiden kujeilua, huolimatta siitä että kaikki viittaa muuhun.

CGI-leffa, jossa kyseisen tietokonegrafiikan taso on samaa kuin mitä keskimäärin pelien välianimaatioissa yleensä. Eli kyllähän sitä juuri katselee, mutta se että sillä tekniikalla tehdään kokonainen elokuva on jo kyllä aika kehno idea. Noh, tarinassa on edes jotain ajatusta kun sitä yritetään linkittää nykymuodin mukaisesti terrorismiin ja käsitellä poliittisia teemoja noin yleensäkin, tietenkin onnettoman kaavamaisesti ja naiivisti, mutta kuitenkin jossain määrin yllättävää että edes niin.

Muuten leffa sisältää vähän ensin zombien räiskimistä, sitten loppuleffan ajan pelisarjan kakkosesta lainattua "silmä käsivarressa" -örmyä vastaan. Toiminta ei juuri pulssia kohota ja melkein enemmän hupia tästä saa irti kommentoimalla kaverin kanssa juonen epäloogisuuksia ynnä muita tyhmyyksiä.

Tässä, kaiketi viimeistä edeltävässä Uuno-leffassa saattaa hyvinkin olla elokuvahistorian idioottimaisimmat cameot. Ja niitähän sitten riittääkin - itse asiassa koko leffa tuntuu olevan niiden ympärille rakennettu, kun vähintään joka toisessa kohtauksessa esiintyy joku julkimo. Sauli Niinistö, Hjallis Harkimo ym. tuntuvat myöskin olevan enemmän tai vähemmän pallo hukassa ja joka toinen julkkis vielä erikseen nimeltä mainitaan kohtauksen jälkeen, jotta katsoja varmasti tajuaa kuka leffaan on kulloinkin saatu näyttäytymään, tyyliin "oliks toi Pekko?". Huippuohjaaja Renny Harlinin kohdalla huusin.

Yhdessä kohtauksessa Uuno kerjää ympäri kaupunkia ja osuu sitten Suomen elokuvasäätiön edustalle, jonka ulkopuohella nirppanokkaiset miehet eivät anna Uunolle rahallista tukea. Ja se on kuulkaa ihan oikein se.

Lopputekijöiden päällä Uuno vielä jutustelee omiaan ja mm. paljastaa kuka on animoidut CGI-käen, kun hänen nimensä puuttui tekijälistasta muuten. Ei siis päässyt lopulta tuokaan yksilö julkiselta nolaukselta, joksi elokuvan tekoon tai siinä esiintymisen voisi laskea.

Ijäs ei ihan taida olla mun juttu näin parin teoksen katsomisen perusteella. Tämä kaksiosainen TV-leffa on tyyliltään aika ärsyttävä paikoin, varsinkin kun positiivissävyinen nostalgiatunnelmainen tunnusbiisi lähtee soimaan, kerta toisensa jälkeen. Onneksi kun siirrytään toiseen osaan, niin tarina saa yllättävää syvyyttä, kun siirrytään ensimmäisestä osasta vuosia eteenpäin ja paneudutaan kuvaamaan ongelmia ja elämän karua realiteettia jotka henkilöt ovat kohdanneet. Tunnusbiisin renkuttamisen olisivat tosin saaneet jättää kokonaan pois, vaikka onneksi sitä sentään kuullaan reilusti harvemmin.

Upea, propagandanomainen vasemmistolaisleffa työttömyydestä Saksassa. Teos yhdistelee kekseliäästi henkilödraamaa ja dokumentaarista tyyliä. Visuaalinen toteutus on komeaa niin kuvauksen kuin leikkauksenkin osalta, ja selvästi ovat tekijät ottaneet mallia neuvostoelokuvasta, kuitenkin ollen tyyliltään monella tapaa omanlaisensa ja ainutlaatuinenkin.

Työttömän arjen kuvaus on osuvaa ja karua. Niin ikään vasemmistolaisen sanoman esiintuonti on voimallista, erityisesti lopun keskustelukohtauksen osalta, joka on tyyliltään kuin suoraan jostain Ken Loachin leffasta. Tätä kun katselee niin miettii, että mitenkäs tässä näkyy aatteiden kilpa kun Natsit kuitenkin samaan aikaan olivat kovaa vauhtia viemässä voiton sillä kentällä. Noh, hyvin vähän lopulta, ainoastaan edellä mainitun lopun keskustelukohtauksen yhden henkilön tulkitsisin kuvastavan Hitleriä.

Imamuran elokuva on visuaalisesti oikein upea niin kuvauksensa kuin miljöönsä osalta, ja tarina sisältää oikein kiehtovia teemoja laitaseutujen vanhojen kulttuurien ja uskomusten asemasta ja siitä kuinka uudenlainen teollinen yhteiskunta niitä horjuttaa. Ja jos toi teemojen kuvaus kuullostaa kovin vakavalta, niin niiden käsittelyn myötä itse elokuva on enimmäkseen jotain muuta ja monesti ottaa suunnan kohti tarkoituksellista outoutta.

Tarinan keskiössä olevalla perheellä esimerkiksi monia sisäkkäisiä insestisuhteita ja yksi tyttäristäkin on kehitysvammainen, ymmärtääkseni juuri sisäsiittoisuuden seurauksena. Kolmetuntiseksi elokuvaksi tää on siis lopulta suhteellisen kepeää katsottavaa, vaikka onkin jossain määrin kyseenalaista, tarvitsisiko elokuva lopulta ihan näin pitkää kestoa. Varsinkin kun tarinankuljetus on paikoin hapuilevaa tiettyjen juonielementtien osalta. Erityisesti lopun keskeiseen ratkaisuun johtavat tapahtumat ovat ensinnäkin turhan randomeja ja sitten päähenkilöiden seuraava siirto sekä perustelut sille tuovat katsojalle reaktioksi jotain tyyliin "öh, joo, selvä" eivätkä juuri kestä tarkempaa analyysiä. Mutta joo, toisaalta se juonikuvio, tai ainakin sen loogisuus on tässä lopulta se vähemmän tärkeä osa elokuvaa ja teemat, miljöö sekä yksittäiset kohtaukset (kuten erittäin mieleenjäävä meediokohtaus) muodostavat elokuvan tukirangan.

MoC BD on laadultaan erinomaisen tarkka, värikäs ja mikä tärkeintä filmin näköinen. Tämä todellakin on leffa joka formaatille sopii ja kelpaa hankittavaksi jo ihan hifistelyn takia.

Tän ekan kauden olen joskus muinoin nähnytkin ja tokastakin ainakin osan. Onhan tämä parhaimmillaan valtavan hupaisaa settiä, joskin epätasaisuus hieman vaivaa menoa. Esim. viides jakso on lähinnä vain tympeän epäonnistunutta Python-jäljittelyä. Kokonaisuudessaan kuitenkin oikein jees, ja kuten monesti muistelisin olleen puheena, niin seuraavissa kausissa meno oletettavasti paranee.

Ilmeisesti ensimmäinen Bud Spencer -leffa, jossa hän näyttelee Flatfootia, kovaotteista poliisia. Tää on turhan vakava ja juonipainotteinen toimiakseen kovin hyvin hulvattomana mätkintäleffana ja sitten toisaalta liian komediallinen ollakseen vakavastiotettava rikosleffa, vaikka kovasti yrittääkin jäljitellä Dirty Harryä. Niinpä leffa jää aika tasapaksuksi ja tylsänpuoleiseksi, vaikka ihan alku lupaakin enemmän kun leffa avautuu mustaan mieheen joka umpimähkäisesti ammuskelee katolta kadulla kulkevia ihmisiä ja huutelee solvauksia valkoisia kohtaan.

Tää on lopulta aika omituinen yhdistelmä mustaa komediaa murhaavasta mummosta ja toisaalta kepeää draamaa perheestä joka kaipaa apua löytääkseen toisensa. Oikeestaan, nyt kun ajattelen lähintä vastaavaa elokuvaa teemojensa puolesta niin se olisi varmaan Takashi Miiken Visitor Q. Ja toisaalta kun Miiken leffa pyrkii olemaan yhtä aikaa lämmin, shokeeraava ja hauska niin tää taas tuota samaa, mutta ei niinkään shokeeraava, ja siltikin tän leffan lopetus loukkasi moraalisia tuntemuksiani enempi kuin Miiken leffa missään vaiheessa. Jossain kauhuleffassa ymmärtäisinkin lopetuksen joka tässä oli, mutta kun sitä ei mielestäni yritty kuvata kauhistuttavana ratkaisuna, vaan enemmänkin hauskana ja quirkynä (niinkuin murhat yleensäkin elokuvassa). Mut täysin viattomien ihmisten tappaminen sinällään ei vaan mun mielestäni ole itsessään missään määrin hauskaa. Hmm, en nyt tiä puhuinko itseni pussiin. Yhteenvetona siis, tää aiheutti yllättävän ristiriitaisia tuntemuksia, ollakseen kuitenkin aika keskinkertainen valtavirran komedia.

Valtavan kipeä elokuva miehistä jotka kertovat elämästään ja vastoinkäymisistään, kameran kuvatessa heitä saunomassa. Monologit ovat todella liikuttavia, eikä niitä olla menty turhaan tehostelemaan musiikilla ym, kunhan vaan annetaan miesten puhua ja hillityn vähäeleisesti välillä vaihdetaan kamerakulmaa. Tunteet nousevat pintaan niin kokemuksistaan kertovilla miehillä kuin katsojallakin. Mainio seikka on sekin, että tämä ei missään vaiheessa sorru kertojaäänen käyttöön taikka muuhun vastaavaan. Näin ei katsojalle yritetä tuputtaa väkisin sanomaa mitä tästä kaikesta opimme, koska tässä on kuitenkin monenlaisia tarinoita nähtävillä kovia kokeneista ihmisistä. Jotkut ovat päässeet kokemustensa yli kohti parempaa elämää, toiset taas eivät, ainakaan vielä. Näinpä katsoja saa itse muodostaa omat ajatuksensa katsomastaan ja peilata elokuvan ihmisten kokemuksia omaan elämäänsä.

Samalla tämä lienee Suomalaisuutta onnistuneimmin kiteyttävistä elokuvista koskaan. Saunamiljöö on mainio valinta jo sekin ja monologien välissä nähtävät maisemakuvat kauniita ja nekin osaltaan sopivat teoksen tyyliin erinomaisesti.

Mainio musikaalikomedia. Komediapuolella olisi voinut juonikehyksestä, joka sisältää väärinkäsityksiä henkilöllisyyksistä lypsää enempikin hupia ja screwballmäisempää meininkiä. Nyt kaikki tuntuu selviävän turhankin helposti. Toisaalta, jääpä sitten enempi ruutuaikaa viimeiselle tanssikohtaukselle joka on kyllä oikein upea, kieltämättä. Valitettavasti muut Rogersin ja Astairen yhteiset tanssit ovat visuaalisesti tylsänpuoleisia, kun kamera ei juuri liiku ja hyvin tylsänpuoleisesti kuvaa pitkin otoin parin yhteistä tanssimista, joka sinänsä kyllä on taidokasta.

Jacques Cousteaun ja yllättäen Louis Mallen ohjaamaksi merkitty dokkari Cousteaun "merentutkijoiden" seikkailuista. Lainausmerkeissä tutkijoiden, koska se mitä porukka tässä dokkarissa hommaa hyvin harvoin vaikuttaa asioiden tutkimiselta ainakaan missään tieteellisellä tai tiedettä hyödyttävältä kannalta. Enempi vaikuttaa siltä, että Costeaun porukka viettää leppoisia lomapäiviä sukellellen jne. ja vähän filmaa ja oletan että kerää jotain tukirahoja toiminnalleen siinä samalla. Miehistö mm. räjäyttää dynamiitilla koralliriuttaa tappaen kymmenittäin kaloja, kiusaavat meri- ja maakilpikonnia (ensimmäistä käyttävät kulkuneuvona veden alla, toisia jakkaroina piknikillä), ajavat veneellään parin valaan päälle joista toinen kuolee houkuttaen paikalle haiparven, joita miehet sitten aikansa katseltuaan alkavat silmittömästi teurastaa, koska "hait ovat kaikkien merenkulkijoiden vihaamia" sekä lukitsevat sukeltajien kanssa lihanpaloilla ruokkimisen takia turhankin ystävälliseksi käyneen meriahvenen haihäkkiin ja sitten ruokkivat muita kaloja ihan häkin vieressä kuin piruillakseen tälle.

Eli noinkin tieteellistä toimintaa on tässä, mutta joo, onhan tää mielenkiintoista katseltavaa vaikka sisältö on useammin kuin kerran varsin arvelluttavaa. Ja toki pitää huomioida ajan tavat ja käsitykset lieventävänä asianhaarana. Erikseen pitää vielä mainita hieno leikkaus, kuvaus ja musiikinkäyttö. Elokuvassa on useita upeita kohtauksia, joissa esimerkiksi vain katsellaan kalojen uintia koralliriutalla, delfiinien hyppelyä laivan vierellä, merenalaisen hylyn kuvailua ym. samalla kun kuvat on leikattu hienosti musiikin tahtiin. Juuri tuo hylynkuvauskohtaus olikin varmaan se itselleni mieluisin osuus dokkarista. Mahtavaa katsella upeita kuvia hylystä, jonka kalat sekä merenalainen kasvillisuus on ottanut uudeksi kodikseen.

Lisää paskaa TV-tekoista katastrofileffaa SuomiTV:ltä. Tää ei oo saksalainen, mutta ehkä yllättäen vielä huonompi. New Yorkia (yllätys) uhkaa tornadot, jotka ihan uudenlaisia tornadoja (!), koska ilmastonmuutoksen (!) takia ilmakehä on jakautunut kahteen eri kerrokseen (?). CGI-tornadot ovat rumia ja aiheuttavat kaikennäköistä tuhoa mm. heittelemällä ihmisiä ilmaan ja katkaisemalla vapaudenpatsaan käden. Ette muuten ikinä arvaa, että mihin kaupunkiin elokuvassa lopussa näytetään tornadojen seuraavaksi iskevän.

Ja heh, tämän on muuten ohjannut yhdessä miiteistä katsotun Bad Bloodin ohjaaja Tibor Takács.

Saksalainen katastofiaiheinen TV-leffa. SuomiTV:llä ilmeisesti jollakulla elokuvia valitsevista lienee joku fiksaatio halpiskatastrofileffoihin ja kökköihin lastenleffoihin. Noh, tässä torni syttyy tuleen ja sitten seurataan palomiehiä jotka yrittää pelastaa ihmisiä sieltä. CGI-efektit ovat arvattavan kökköjä ja leffantekijöiden tietämys tulipaloista on sekin naurettavan pientä: ilmeisesti ilman naamaria ja suojavarusteita voi ilmiliekeissä olevassa huoneessa heilua vaahtosammottimen kanssa ihan huoletta kunhan välttää liekit. Elokuvan draaman keskipisteessä taas on palomies, joka on erotettu palveluksesta koska hän oli jättänyt kaverinsa liekkeihin auttamatta tätä. Sitten jahkaillaan siitä kuinka tämä mies todistaa urhoollisuutensa, ja vasta loppun sitten kertoo että, kas kummaa, ei ollutkaan oikeasti jättänyt kaveria liekkeihin, vaan että kyseinen kaveri jätti hänet sinne! Sarjassamme tyhmimmät ja ilmeisimmät juonitwistit...

Toinen varsin randomi nuorisoleffa, sillä erotuksena edelliseen, että tässä osa jutuista on ihan kohtuu hauskoja (kuten tapa kähveltää Alkosta kaljaa). Pikkutyttö, jota poikajoukko alkaa valmentamaan tenavatähtikisoihin on ihan symppis ja tämän roolityö sekä tuntemusten käsittely lienee elokuvassa parasta. Juoni on kuitenkin pöhkö ja varsinkin lopetuksensa osalta idioottimainen.

Tää nyt ei toimi oikein millään tasolla. Ei elokuvana jota vakavalla naamalla voisi katsella kuvauksena nuorten elämästä ja ongelmista eikä edes hupaisan yliampuvana kuvauksena niistä, niinkuin ehkä voisi olettaa, koska tässä lopulta hyvin vähän edes tehdään mitään oikeesti shokeeraavaa. Paitsi hakataan jäätelönmyyjäpappa ihan muuten vaan (no, okei tälle nauroin, koska koko juttu oli niin totaalisen absurdi). Elokuva siirtyy kohtauksesta jossa puhutaan jotain hyvin randomia toiseen jossa tapahtuu tai puhutaan lisää randomia juttua. Ja Vicky Rosti, oikeesti?

Ja taas turha jatko-osa. Ensimmäisen osan ideahan oli siinä, että se teki pesäeron alkuperäisleffaan kuvaamalla Michaelin mielenvikaisena murhaajana eikä minään oikeana mörkönä. Miksi pilata se mitä on saavutettu tekemällä toinen osa, jossa hän taas onkin yliluonnollinen tappaja? Noh, tässäkin tuodaan kuitenkin uusia teemoja käsiteltäviksi, jotka tekevät leffasta kuitenkin ihan mielenkiintoisen, vaikka niidenkin käsittely on monesti melkoisen tökeröä. Ensinnäkin perehdytään Laurien traumanjälkeisiin mielenhäiriöhin, toiseksi Loomis on muuttunut kivasta pahasta varoittelevasta sedästä ahneaksi julkisuulla rahastajaksi. Aiheiden käsittely vain, kuten sanottu, on useammin tökeröä kuin toimivaa. Tapot ovat sentään hyvinkin brutaaleja (joskin monin paikoin hyvin mielikuvituksettomia) ja Zombien visuaalinen leikittely varsin toimivaa.

Nautin ensimmäisestä Descentistä eritoten sen mainion pimeydenkäytön, klaustrofobian hyödyntämisen ja luolamiljöön takia, joten vaikka en odottanutkaan että toinen leffa olisi tarinansa puolesta edes siedettävä, salaa kuitenkin toivoin että edes tuossa luolamiljöön hyödyntämisessä oltaisiin onnistuttu. Tarinahan on huono, mikä nyt ei ollut yllätys (ja lähtee jo alkuun vikaraiteille kun leffa alkaa jatkaen ensimmäisen leffan jenkkilopetuksesta), mutta valitettavasti myös siinä toisessa asiassa haparoidaan kovasti. Luolassa on aivan liian usein mystisiä valonlähteitä jotka tuovat valoa ihan liikaa pimeyteen, lavasteiden pahvisuus näkyy turhan usein jne. Kyllähän tämän ihan kivutta katselee kuitenkin, mutta onhan tämä taas niitä jatko-osia, että minulle se tarina oikeasti loppuu siihen ensimmäiseen osaan.

Mukava minimalistinen pikkuleffa, joskin kuten vähän aavistelenkin yhden ohjaajan aiemman teoksen nähneenä, sortuu vähän turhan imelään ja sentimentaaliseen kerrontatyyliin. Tarina on jokseenkin epäuskottava. Ensinnäkin minun on hieman vaikea uskoa, että mikään pappi ensinkään saisi eläköityään kirjeinä esirukouspyyntöjä, ja toisekseen, jos niitä on tähänkin asti tullut tasaiseen tahtiin, niin miksi se sitten äkkisesti loppuu? Näistä epäloogisuuksista huolimatta kuitenkin kohtalaisen onnistunut tämä on.

Kuvittele Sin Cityn tekniikalla tehty leffa, jossa taustat, efektit ym. on lähes kaikki tehty CGI:llä ja ainoastaan näyttelijät on lisätty siihen päälle. Muistele sitten kuinka paljon kökömpää saman tekniikan käyttö on vaikkapa Sky Captain and the World of Tomorrow:ssa. No, tasovälin noiden kahden leffan CGI:n tasossa on hiuksenhieno verrattuna siihen laadun pudotukseen joka tämän ja noiden välillä on. Koska, ää, tää CGI näyttää siltä kun se olis tehty jonkun PS2-pelin pelimoottorilla ja sitten hieman lisätty resoluutiota ja näin.

Jo karmaiseva tekninen toteutus olisi riittävä syy antaa tälle se puolikas tähti, mutta sisältö on kaikella muullakin tapaa ihan scheissee, kas kummaa. Tuntuu siltä kun leffan olis kirjottanu joku tarhaikäinen kersa... Eiku hetkinen, sehän on! Tää siis ilmeisesti perustuu Rodriguezin pojan kertomiin tarinoihin. Ilmeisesti kyseinen nassikka on katsellut ainakin Neverending Storyn muutamaan otteeseen, koska idea on jotakuinkin sama. Plus että tässä ei oo senkään verran logiikkaa ja juonenkuljetusta. Kaikkee hyvin randomii vaan tapahtuu jatkuvalla syötöllä, kunnes vihdoin koittaa se hetki kun koko koettelemus on armollisesti ohi.

Sanoisinpa, että mikä tahansa näkemäni Pyunin, Lommelin taikka Bollin teos on enemmän elokuva kuin tämä kammotus. Sinänsä hämmentävää kun Rodriguezillä on useita oikeasti hyviäkin leffoja.

Upeasti kuvattu, lavastettu ja näytelty, lukuunottamatta Julian Sandsiä leffan romanttisena ihastuksenkohteena. Hän on vain todella tympeä pallinaama, jolla ei tunnu olevan mitään karismaa. Daniel Day-Lewis sen sijaan on tässä mainio urpona älykkösnobina. Puitteistaan huolimatta itse tarina on todella ohkainen ja perustuu sekin liialti yhteensattumiin. Kohtaus, jossa miesporukka pulikoi lammessa ja juoksee sitä ympäri munat paljaana on kyllä erittäin hieno repäisy tällaiseen muuten äärimmäiseen hillittyyn leffaan. Voin vain kuvitella mitä kauhistuneita äännähdyksiä se on teatterissa aikoinaan herättänyt arvokasta taidenautintoa katsomaan tulleessa yleisössään.

Cross-dressinghän on aina hauskaa, varsinkin teinikomediassa! Juu ei, ei ainakaan tässä leffassa.

Adam Sandlerin ensimmäinen roolityö, ja huono onkin. Jonkun pitäisi ehdottomasti ladata Youtubeen kohtaus jossa Sandler puhuu kameralle: "I don't get it! I think this is funny. Is it me, or do I have no idea what makes people laugh? Do I know nothing about the art of comedy?" niin sen voisi sitten linkittää aina Sandler-leffojen arvosteluihin. Ihan puolta tähteä en tälle kuitenkaan anna, koska ohjauksen ja kuvauksen puolella on edes välillä jotain yritystä, vaikka suurin osa ratkaisuista ovatkin umpisurkeita (alituinen kamerallepuhuminen jne.). Loppua kohti meno vaan huononee ja aika varmaan tulen sijoittamaan tämän top20 huonoimpien leffojen joukkoon.

Varsin hämmentävä dokumentti kissaihmisistä, joilla on mennyt ihastus eläimiin hieman ylimitoitetuksi. Kaksi kuvatuista naisista pelastavat kissoja kaduilta ja heillä onkin niitä talossaan yli kummallakin 100. Toinen edellämainituista on elämäänsä ja selvästi tahattomaan addiktioonsa jo turhautunut kun taas toinen ei haluaisi muuta elämällään tehdäkään. Samoin tutustutaan vielä naisiin, joilla toisella on 16 kissaa ja toisella 3. Ensinmainitun kissa-addiktion syitä ei ihan riittäviin perehdytä, mutta ilmeisesti hän ei kuitenkaan pelasta kissoja kaduilta vaan pitää niitä ihan omina lemmikkeinään. Jälkimmäisellä on tosiaan vain 3 kissaa, mutta nekin ovat hänelle tärkeämmässä asemassa kuin ihmissuhteet.

Dokkari on koostettu varsin taidolla ja kerrontatyyli, ilman narraatiota ja vain haastattelujen kautta kerrottuna toimii erinomaisesti. Katsoja saa näin tehdä omat johtopäätöksensä aiheesta. Näyttäisi kuitenkin siltä että kissa-addiktion syynä ovat monesti henkiset ja sosiaaliset ongelmat ja kyseiset henkilöt eivät yhtä lukuunottamatta ole kovinkaan tyytyväisiä elämäänsä.

Yllättävän siedettävä Mäkelän leffaksi, koska ei yritä olla cool. Juonitwistit ovat tyhmiä, mutta plussaa yrityksestä yhdistää perhedraamaa ja rikosleffaa. Perheen kakarat ovat asianmukaisen ärsyttäviä.

Saksalainen TV-leffa, jossa maanmiehensä Roland Emmerichin jalanjäljissä tehdään katastrofileffaa ilmastonmuutoksesta. Kuumuusaalto uhkaa siis kuivattaa Saksasta juomavedet. Näin päästäänkin jo leffan alkuun todistamaan kohtausta, jossa jalkapallo-ottelun erätauolla koko saksan kansa ryntää samaan aikaan saniteettitiloihin. Jännitysmusiikki soi, vesilaitoksella huudellaan komentoja kuin jossain sotaleffassa ikään ja montaasissa ihmiset avaavat vesihanoja, ja vesilaitoksen näytöllä punaiset palkit pitenevät uhkaavasti kunnes lopulta vesi on pakko katkaista!

Tarinaan saadaan parit pahikset vain vaalituloksistaan välittävistä poliitikoista ja hyypiöstä joka rakentaa tekojärven patoineen (ilmeisesti parissa päivässä siitä kun selviää että vesivarannot uhkaavat vähetä) eikä jaa vettä kenellekään, jostain kumman syystä mitä ei edes selitetä. Ilmeisesti kyseinen tyyppi saa tyydytystä siitä että voi kiusata ihmisiä omistamalla tekojärven kun muilla ei ole vettä. Mielenkiintoista on sekin, että ilmeisesti Saksassa on tapana ottaa juomavettä joista ja järvistä suoraan sellaisenaan. Mukaan sitten ängetään vielä rakkaustarina, jossa siinäkin kaikki kolmiodraaman päähenkilö vain sattuu tapaavan kaksi muuta osapuolta ensin ja sitten vasta myöhemmin hänelle selviää että "ei perhana, noi onkin aviopari".

Huoooh. Alkuun tälle jaksaa hieman hekotellakin, mutta onhan tää kuitenkin yksi paskimmista näkemistäni leffoista ikinä ja hyvin vähän lopulta edes naurettavalla tavalla sitä.

Tässä nyt ei Tuppuraisen alkuperäisistä hyvistä Rölli-ideoista ole jäljellä kuin aavistus. Rölli itse näyttää lähinnä Asterixin ja ehkä Super Marion risteymältä. No, huonointa tässä ei kuitenkaan ole animaatio, joka itse asiassa on ihan nättiä ja varmaankin se paras asia leffassa. Käsikirjoitus on sen sijaan aivan käsittämätön sekasotku jossa kohtauksesta toiseen edetään järjettömällä tempolla, ja se mitä tapahtuu seuraavaksi tuntuu kuin jollain fantasiasatunnaisgeneraattorilla luodulta. Jo alkuperäinen ideakin on järjetön: jotkut keijut taikka mitkä olivatkaan taistelevat vuosituhannen toistensa kanssa, kyllästyvät taistelun turhuuteen ja luovat sydämen sovinnon merkiksi ja maailmanrauhan tuojaksi, ja sitten PIILOTTAVAT sen. What?

Ja kuvittelenko vain, vai onko tähän yritetty tuoda jotain homovastaista sanomaa? Ensinnäkin, poikamainen Milli-keiju suutelee prinsessaa jotta tämä muuttuisi takaisin sammakoksi. Milli tähän: "luulen että tytön pusu ei auta". Sitten myöhemmin retkueen löytäessä sydämen, Rölli saa sen sisäänsä. Tämän jälkeen hänestä tulee jonkinlainen sirisilmäinen gay-rölli, joka antaa elämänohjeita mm. puhtauden tärkeydestä ym. Muut röllit kommentoivat Röllin käytöksen olevan luonnotonta ja valittavat että Milli on ainoa joka ei tajua tätä. Jälleen myöhemmin sydän siirtyy rölliltä Millille, joka muuttuu jousta ja nuolia kantavasta poikatytöstä naismaiseksi keijuksi (joka nyt suukottelee Rölliä tämän edes paheksumatta sitä).

Mjooh, kaikki varmaan tietää mitä matskuu tää on vaikken sanoisi siitä mitään. Eipä tästä paljoa hupia irtoo, joskin pätkän kommentti hotelliinilmoittautumislapusta Kinsey-raporttina oli jopa ihan naurahduksen arvoinen: "Mistä tulette - Kehtaattekin".

Tää nyt ei valitettavasti iskenyt ihan niin kuin vois kriitikoiden, Criterionin foorumin ym. tahojen ylistyksen jälkeen odottaa, enkä edes osaa tarkkaa syytä sanoo tälle, sillä onhan tässä kovasti aineksia. Ehkä olisin kaivannut tältä enemmän syventymistä hahmoihinsa, alituisten uusien juonikuvioiden esittelemisen sijaan. Tarina tuntuisi olevan turhankin täyteen ahdettu tavaraa, esimerkkinä vaikkapa juuri yliluonnollinen alajuoni, jolle en edes löydä paljon muuta funktiota kuin elokuvan nimen tuominen esille noin ohimennen yhdessä kohtauksessa. Joo, toki tuon haamun lienee tarkoitus kuvastaa syyllisyyttä, mutta eipä sekään mitenkään erityisen hyvin välity katsojalle.

Joskus uusiksi, nyt arvosanaksi varovainen 3½.

Hupaisa kauhuantologia, jossa puolet tarinoista ovat kyllä rehellistä roskaa. Siltikin nämä huonotkin tarinat ovat sitä lähinnä hyvässä mielessä. Tappajapiano joka vaanii uhriaan piilossa oven takana ei vaan voi olla muuta kuin parhautta. Viimeinen Poe-aiheinen tarina on taas se selvästi oikeasti varsin hyvä näistä.