Login
Tuhkaan hautautuneet paheet
Robert Harrisin teos Pompeji (Otava 2005) käsittelee kirjan nimikkokaupungin tuhoutumista v. 79, kun tulivuori Vesuvius purkautui ja kaupunki hautautui tuhkaan sekä hohkakiveen jälkipolvien löydettäväksi. Vasta 27-vuotias Marcus Attilius on Aqua Augustan, Neapoliksenlahden kaupungeille veden tuovan akveduktin, uusi aquarius ja vastuussa sen toiminnasta sen jälkeen, kun hänen edeltäjänsä Exomnius katosi jälkiä jättämättä vain kahta viikkoa aiemmin. Exomnius ei kuitenkaan jätä jälkeensä vain hylättyä akveduktia, minkä kalliin veden päällä istuva Attilius saa nopeasti huomata löytäessään itsensä keskeltä poliittista kylpyläjuonittelua. Nuorella aquariuksella ei kuitenkaan ole aikaa huolehtia politiikasta, kun Aqua Augustassa on vuotokohta jossain Vesuviuksen hedelmällisillä rinteillä ja Neapoliksenlahden asukkaat kärsivät keskellä kuivaa kautta vesipulasta. Perillä Attilius alkaa ymmärtää olevansa keskellä pian koittavaa luonnon voimannäytettä, eikä yhden akveduktin korjaaminen voi pelastaa Pompejia ja sen lähikaupunkeja Vesiviukselta. Sisilian tuliperäisiltä mailta kotoisin olevan Exomniuksen katoamissyy ratkeaa, ja itse kunkin on parasta noudattaa edellisen aquariuksen esimerkkiä pelastaakseen nahkansa. Päästyään Vesuviuksen juurelle Attilius kääntää hevosensa vielä kohti Pompejia pelastaakseen naisen, jonka myötä hän on saanut ensimmäistä kertaa kiinni elämästään perheensä kuoleman jälkeen. Samassa kuuluu hillitön Roomaan saakka kuulunut räjähdys, joka käynnistää toivottoman kilpajuoksun luonnonmahteja vastaan.
UNESCOn maailmanperintökohteiden listalle kuuluva Pompeji löydettiin 1748, ja arkeologit jatkavat yhä kaivauksiaan kaupungissa. Pompejin tuhoutuessa keisariksi oli juuri noussut Titus, edellisen keisari Vespasianuksen poika. Hänen isänsä oli kuitenkin ollut vain hyvin vähän aikaa vallassa, sillä Vespasianus oli yksi niistä keisareista, jotka hallitsivat v. 69, jota kutsutaan myös neljän keisarin vuodeksi. Elettiin Pax Romanan (27 eaa. – 180 jKr.) aikaa, joka oli suhteellisen rauhan jakso kansalaissotien jälkeen ja jonka aikana laajan valtakunnan sisällä oli yleisesti ottaen varsin rauhallista rajasodista huolimatta. Rauhanaika mahdollisti kaupan ja talouden kehittymisen, ja kaupankäynti sai lisää tuulta siipiensä alle hyvien maa- ja meriyhteyksien ansiosta. Toiselta nimeltään roomalainen rauha on Pax Augusta, sillä sen katsotaan alkaneen ensimmäisen keisari Augustuksen valtaannoususta. Rauhanaika ei kuitenkaan ollut yhtäjaksoinen, sillä keisari Neron kuoltua 68 syttyi sisällissota, jota seurasi kyseinen neljän keisarin vuosi. Samaan aikaan valtakunta laajeni ja oli lopulta suurimmillaan 117 jKr. keisari Trajanuksen aikana, jolloin Välimeri oli sen oma sisämeri. Harris ei käsittele lainkaan tämän kaltaisia suurempia linjoja vaan keskittyy neljään päivään Vesuviuksen purkautumisen ympärillä. Tarkastelukohteena ei ole varsinaisesti itse Rooman valtakunta, sillä kirjan kannalta on oleellisempaa kuvailla Pompejin arkkitehtuuria, lähiympäristöä ja ihmisiä kuin roomalaisuutta yleisesti.
Rooman kulttuuri ammensi hyvin paljon materiaalia antiikin Kreikasta koskien niin arkkitehtuuria kuin taidetta, myös filosofiasta otettiin mallia. Harris ei juurikaan jälkimmäisiä käsittele vaan painottaa kirjassaan mahdollisimman monen faktan esittämistä, mutta todellisuudessa roomalaiset omaksuivat muiden valloittamiensa kulttuurien ohella antiikin Kreikan ja lainasivat siltä taiteeseensa asentojen, lihasten ja laskosten korostamisen ja jopa aiheensa: useat kreikkalaiset pronssiveistokset tehtiin uudestaan marmorista. Niin ikään hellenismiin (323 – 31 eKr, Aleksanteri Suuresta Rooman keisarikunnaksi julistamiseen) kuuluva jumalkuninkuus sulautui osaksi roomalaista kulttuuria. Jumalkuninkuuteen yhdistettiin vielä hellenismistä napatut taidevaikutteet sekä hallitsijamuotokuvat, joita olivat Rooman tapauksessa esimerkiksi keisareiden rintakuvat. Pompejissa veistosvaikutteet kuitataan lähinnä kylpylän vesihanojen ja muun sisustuksen kuvailulla, mutta selvempi merkki kulttuurien sulautumisesta roomalaisuuteen on todellinen Isiksen temppeli Pompejin kaupungissa sekä freskot pompejilaisbordellin seinällä, lisäksi lattiamosaiikit mainitaan. Juuri Isiksen temppelissä henkilöityy se, että antiikin Kreikan lisäksi myös muut kulttuurit jättivät jälkensä Rooman kulttuuriin. Afrikan lisäksi vaikutteita levisi myös idästä, mutta suurin vaikuttaja on nimenomaan antiikin Kreikka ja sen kulttuuri. Lähi-idän ja Rooman kulttuurien välillä ei ollut kovin suuria eroja, mutta muualla maailmassa oli erilaisia kulttuureja. Esimerkiksi Intiassa elettiin sekavia aikoja Maurya-valtakunnan sorruttua, minkä seurauksena Länsi-Intiassa Baktrian, Satavahanan, Šakan ja Kushanan valtiot yrittivät vuorotellen yhdistää Intian. Pohjois-Amerikassa alkoi puolestaan esiintyä kiinteitä intiaanikulttuureita, mutta ensimmäiset kaupungit rakennettaisiin vasta 700-luvulla. Sen sijaan Kiinassa elettiin Han-dynastian aikaa, jonka aikana maassa oli rauha, se kukoisti sekä sotilaallisin voimin laajensi aluettaan.
Esimerkiksi Rooman jumalat on helposti liitettävissä kreikkalaisiin esikuviinsa huolimatta nimimuutoksista. Ylijumala Zeuksesta tuli Jupiter (Juppiter), Herakles-sankarista Hercules, manalanhallitsija Hadeksesta Pluto ja niin edelleen. Aurinkokuntamme planeetoillekin nimensä antaneiden roomalaisjumalien mukaan nimettiin myös viikonpäiviä, jotka olivat kokonaisuudessaan Kuu, Mars, Mercurius, Juppiter, Venus, Saturnus ja Aurinko. Neljästä päivästä kertovassa Pompeji-kirjassa tämä on otettu huomioon, ja aina uuden aamun valjetessa alkaa uusi osa, joka on nimetty kyseisen viikonpäivän mukaan. Jumalista tuli kuitenkin käytännöllisyyden nimissä ajan mittaan ainoastaan suojelijoita, mikä aikanaan johti Kristuksen kultin (kristinuskon) suosioon sen hengellisen kiehtovuuden vuoksi. Uskonnon merkityksen väheneminen näkyi esimerkiksi juhlien uskonnollisen taustan unohtumisena. Myös Harrisin teoksessa lähestymässä on Vulcanalia, joka oli alun perin tulen ja taonnan seppäjumala Vulcanukselle (kreikkalaisittain Hefaistos) tarkoitettu lepyttelyjuhla. Kuitenkin kirjassa pompejilaiset poliitikot puhuvat juhlasta keinona saada kohotettua omaa egoaan ja varmistettua, että kansa myös jatkossa syö heidän kädestään upean juhlatoteutuksen jäljiltä. Roomalaisten käytännönläheisyys näkyy myös kirjan päähenkilö Attiliuksessa, joka ei usko mihinkään muuhun kuin veden ja kiven kaltaisiin konkreettisiin asioihin. Kreikkalaiset tarut ja muut olivat kuitenkin rikastuttaneet roomalaista kirjallisuutta, ja myös Pompejissa mainitaan esimerkiksi taru Theseuksesta, joka löytää ulos labyrintista Adriannen lankakerän avulla, sekä Manalaan kuuluvasta Styks-joesta kolikkoa vaativine Kharon-lauttureineen.
Kreikkalaisesta kulttuurista esiintyy myös muun muassa filosofian stoalainen koulukunta, joka opetti epäitsekkyyden olevan suurin hyve maailmassa ja ainoa onnellisuuteen tarvittava asia. Stoalaisuus vaikutti erityisesti roomalaisylhäisön moraaliseen ajatteluun ja sopi hyvin roomalaiseen ajattelumaailmaan miehuudesta (virtus) ja velvollisuuksista. Se antoi samalla mahdollisuuden pitäytyä osittain omissa käsityksissään. Toinen tärkeä koulukunta oli kirjassa mainitun Epikuroksen aloittama epikurolaisuus, jonka mukaan maltillisten nautintojen tavoittelu on korkein hyvä, jonka avulla mielenrauhan saavuttaminen ja ruumiillisen kärsimyksen poistaminen ovat mahdollisia. Roomalainen filosofia ei juurikaan tuonut uutta materiaalia, sillä filosofit lähinnä pyörittelivät kreikkalaisten ajatuksia ja keskittyivät retoriikkaan sekä muuhun valtiollisen elämän kannalta hyödylliseen tietoon ja taitoon. Näin ollen Roomassa esimerkiksi maanviljelyyn liittyvät keksinnöt jäivät vähäiselle huomiolle, toisin kuin sodankäyntitaito, jolla varmistettiin orjavoimalla toimivan yhteiskunnan lihasvoiman saaminen: sotavangit kuljetettiin Roomaan juhlavissa kulkueissa ja heistä tuli orjia. Mahtiaan Rooma korosti entisestään rakentamalla valloitetuille alueille kylpylöitä ja muita periroomalaisia asioita, jotka muistuttivat Pohjois-Afrikastakin vallatuilla alueilla kaukana olevasta valtakunnan sydämestä. Vaikutus kulttuurien välillä oli molemminpuolista.
Pompeji antaa tukevan mielikuvan sivistyneestä yhteiskunnasta, jossa on kuitenkin selvät luokkaerot ylimistön, tavallisen kansan ja orjien välillä. Siinä missä tavallisen kansan lailla elävä Attilius nauttii viiniä, leipää, vettä ja hedelmiä ateriakseen, ylimistö mässäilee niin eksoottisilla ruoilla, että ne ovat useammin vastenmielisiä kuin maistuvia. Muutenkin korkeampiarvoiset hahmot ovat sivistyneisyyden ja yltäkylläisyyden korokkeella turvassa vastoinkäymisiltä, mistä Harris esittää lukuisia käytännön esimerkkejä. Selkein on ero työpäivän pituudella: kansalaiset tekevät töitä koko päivän ja ylimistö vain makaa laakereillaan. Lisäksi ylhäison kotikylpylöissä riittää vettä silloinkin, kun vedentulo kaupungissa lakkaa ja tavalliset ihmiset taistelevat kuin kuolemanhädässä viimeisistä vesitilkoista. Ylimistöllä on myös tietoa jopa laajoiksi kirjastoiksi saakka, ja he mainitsevat keskusteluissaan usein erilaisia nimiä, esimerkiksi Virgiliuksen, joka oli eeppinen runoilija. Lisäksi Plinius vanhempi tekee tarkkoja muistiinpanoja Vesuviuksen purkautumisvaiheista – hän laittaa jopa palvelijansa kirjaamaan vesikellon avulla ylös vesilasiin ilmentyviä renkaita, jotka maan hienoinen tärinä aiheuttaa. Samaisia tärinöitä ja niihin liittyviä maan sisästä kuuluvia jyrähtelyjä pompejilaiset nimittävät ensin jättiläisten tekosiksi ja myöhemmin seppäjumala Vulcanuksen raivoksi, missä ruumilliistuu kirjan antama kuva tavallisen kansan sivistymättömyydestä. Toisaalta opiskelleetkaan eivät uskoneet puhtaasti faktaan, sillä kirjaan päässyt todellinen Vesuviuksen uhri Plinius vanhempi kirjoitti aidosti teoksen Naturalis historia, joka sisälsi sekä aikansa tietoa maantieteistä, eläimistä ja kasveista että useita satuja ja myyttejä, jotka eivät sopisi nykypäivän tietokirjaan. Pliniuksen teos mainitaan myös Pompejissa, mutta useampia mainintoja saa Senecan Naturales quaestiones (Luonnontieteelliset kysymykset). Lisäksi kirjassa Pliniuksen kirjan myyttinen puoli on sivuutettu hahmossa kokonaan, mikä ei kuitenkaan ole kokonaisuuden kannalta mitenkään merkittävää. Samalla voimakkaasti ylipainoisena, ylellisyyden turvottamana esitetty hahmo oikeastaan palvelee juonta paremmin.
Vaikka ylimyshahmojen joukossa on Gaius Pliniuksen kaltaisia luonnontutkijoita, enemmistö ihailee väkivaltaa tavallisen roomalaisen tapaan; puolestaan Plinius näkyy vain kylvyssä sekä opiskelemassa, kuten hänen sisarenpoikansa Plinius nuorempi todella kertoo enonsa tehneen. Esimerkiksi vapautettu orja, nykyinen tärkeä poliitikko Ampliatus heittää orjansa ankeriasaltaaseen vain sen vuoksi, että uskoo typeryksen myrkyttäneen huippuharvinaiset kalat. Orjaparan tarkoitus on saada opetus mutta ennen kaikkea tarjota kiintoisa näytös kala-altaan ympärille kerääntyneille, mutta Ampliatus joutuu pettymään karvaasti huomatessaan, ettei kotikutoinen Colosseum-näytös olekaan niin vaikuttava kuin toivottiin. Väkivalta ei enää säväytä häntä eikä kunnolla muutakaan yleisöä, sillä he ovat jo niin turtuneita vastaavanlaisiin näytöksiin, ettei yksi uudenlainenkaan jaksa kiinnostaa kovin pitkään. Kuitenkin Ampliatuksesta on vielä ruoskimaan tappamansa orjan äiti vakaville haavaumille ja jättämään kuoleman korjattavaksi talonsa ulkopuolelle. Antiikin Roomassa kuolema olikin tuttu näky ja osa arkielämää, kuten vielä keskiajallakin, mutta lisäksi julmaa hupia, kuten gladiaattoritaisteluista tiedetään. Verellä mässäilemisen lisäksi nähtävissä on myös kylpylöiden palveluista nauttimista, kuten esimerkiksi orjan antama hyvin perusteellinen hieronta. Myös eroottisuus prostituoiduista himoitseviin katseisiin on yllättävän suuressa osassa kirjassa, samoin yleiset mieskunnon suuripeniksistä Priapos-kreikkalaisjumalaa kuvaavat patsaat.
Harris käsittelee sivumennen myös orjien asemaa Roomassa. Talouden kannalta orjat olivat kiistaton tukipylväs, sillä he tekivät kaikkein likaisimmat ja vaarallisimmat työt, kuten kirjassa akveduktin korjaamisen. Samoin on orjiksi päätyneiden oppineiden kreikkalaisten ansiota, että heidän sivistyksensä sulautui osaksi roomalaisuutta. Harrisin antama käsitys on kuitenkin hyvin raadollinen, sillä hän esittelee huomattavasti enemmän isäntiensä sortamia kuin arvostamia orjia, vaikka todellisuudessa orjan asema saattoi olla jopa verrattavissa perheenjäseneen ja hänellä saattoi olla omaa omaisuutta. Yksi näistä sorretuista orjista on itse Ampliatus, jonka kautta esitellään myös mahdollisuus vapautua orjuudesta esimerkiksi testamentissa. Ampliatus on ylipäänsä Pompejissa se hahmo, jonka kautta esitellään yhteiskunnan mädäntynyt aines: hän on lahjonut entisen aquarius Exomniuksen saadakseen veden kylpyläänsä halvemmalla, keinotellut itselleen merkittävän taustapoliitikon aseman sekä astuu entisen isäntänsä pojan rouvaa takaapäin - aivan kuin korkeaa asemaansa laumassa korostava eläin. Syntyvä mielikuva juonittelevista, vallanhimoisista, rahanahneista, väkivaltaisista, irstaista ja kaikin puolin paheellisista roomalaisista ei ole Rooman kannalta imarteleva mutta tukeutuu tosiasioihin ja on toisaalta tapahtumien kannalta varsin oleellinen. Osittain vallanhimo ja muut saattavat johtua kuitenkin siitä, että Pompejin kaupunki oli nimenomaan kauppakaupunki, nousukkaiden pesäpaikka. Ylimistön vastenmielisyydellä ei kuitenkaan millään tavalla liioitella, sillä kepulikeinoille on olemassa myös vastapaino.
Empaattisuus henkilöityy rehdissä Attiliuksessa, jonka hahmoon on löyhästi yhdistetty myös roomalaisten näkemys siitä, ettei nainen ole täydellisesti miesten alapuolella, kuten Kreikassa oli. Miespäähenkilössä tämä näkemys esitellään lähinnä sen kautta, että hän solmi useampi vuosi ennen kirjan tapahtumia avioliiton sellaisen naisen kanssa, joka merkitsi hänelle paljon ja jonka hän näki käytännössä veroisenaan: vaimon kuolemasta päästään yli vasta kirjan tapahtumien aikana. Attiliuksen liitto on näin ollen täysi vastakohta Ampliatuksen tytärtä Claudiaa uhkaavalle pakkoliitolle, joka muistuttaa siitä, ettei jokaisella ollut mahdollisuutta valita omaa kumppaniaan. Claudiassa ilmenee samalla erityistä uppiniskaisuutta ja luonteenlujuutta, sillä tyttö ei nöyristele orjia ruoskivaa isäänsä eikä muutenkaan käyttäydy täysin toivotusti. Claudian lisäksi Harris ei marssita esille muita vahvoja naishahmoja, minkä voi perustella jo silläkin, että Rooma oli miesten yhteiskunta: vaikka naisella oli mahdollisuus hallita omaisuuttaan, politiikka oli miesten yksinoikeus. Yleisesti naisilla kuitenkin oli mahdollisuus saada jalansijaa sanoilleen. Pompejissakin eräs ylimysrouva saa kokonaisen laivaston saapumaan toisesta kaupungista saakka avukseen kirjaston pelastamisessa – eikä hän edes lähetä avunpyyntöä miehensä nimissä vaan omissaan.
Kirjastoja löytyy useammaltakin hahmolta, ja tieteellinen osaaminen tulee selkeästi esille akveduktien, kylpylöiden toiminnan ja muun rakentamiseen liittyvän selostamisella. Harris sivuaa myös politiikkaa, erilaisten poliitikkoasemien tehtäviä ja merkitystä kaupungin (tässä tapauksessa Pompejin) elämässä. Neljään päivään ei ehdi paljoakaan politikointia mahtua, vaikka muutamia miehiä lähtee laivalla Roomaan neuvoston kokoukseen tapaamaan keisaria. Rivien seasta löytyy myös esimerkiksi maininta Pompejin vaalimainoksista, mutta juurikaan sen enempää Harrisilta ei irtoa huomiota politiikalle. Myös Rooman laki ohitetaan sillä, että muutamaan kertaan uhkaillaan lakimiehillä. Edes kansankokouksien lainsäädäntövalta ja oikeudellinen valta eivät saa kirjassa niin suurta merkitystä kuin niillä todellisuudessa oli. Rooman erityisasema tulee kuitenkin ilmi, sillä tärkeä kokoontuminen on nimenomaan pääkaupungissa eikä missään muussa valtakunnan kaupunkivaltiossa. Harrisin tarjoama näkemys antaa yhtä kaikki käsityksen järjestäytyneestä valtakunnasta, vaikka nykymaailmalle periytynyt roomalaisen oikeuden periaate Audiatur et altera pars (Toistakin kuunneltava) ei pääsekään osoittamaan, että julmuushuveista huolimatta syytöntä ei tuomittu. Vielä nykyäänkin roomalaisen oikeuden vaikutusta pidetään yhtenä merkittävimmistä Euroopan yhtenäisyyttä edistäneistä tekijöistä. Harris esittelee roomalaissaavutuksista kuitenkin erityisesti veteen ja rakentamiseen liittyviä keksintöjä aquarius Attiliuksen ihailevin silmin, joten Rooman edistyksellisyys ei jää täysin kuittaamatta.
Kokonaisuudessaan Pompeji on hyvin vakuuttava historiallinen kertomus, joka esittää merkittävän tapahtuman romaanin juonikuvion ympärille kiedottuna. Harrisin trilleri vetää mukaansa hahmojen elämään keskelle todellista antiikin Rooman valtakuntaa ja esittelee Pompejin ja sitä kohdanneen tuhon kiinnostavasti, yksityiskohtaisesti ja ennen kaikkea faktapohjaisesti. Sivuhahmoiksi napatut todelliset henkilöt ja useiden kirjailijoiden, filosofien, keisareiden ja muiden mainitseminen vain lisäävät todentuntuisuutta. HI02-kurssin kannalta kirja valaisee tehokkaasti antiikin Rooman kulttuuria, vaikka se pyörii varsinaisesti luonnonkatastrofin, sen vaiheiden ja myöhemmin tuhoaman ympäristön kuvailun ympärillä. Olin lukenut Pompejin jo kirjan ilmestyessä suomeksi 2005, mutta nyt uudestaan siihen tarttuessani löysin siitä aivan uuden tason, kun tutkin suurennuslasin kanssa Harrisin kuvailemaa maailmaa ja sen yksityiskohtia. Muistin Pompejin hyvänä, kiinnostavana ja nerokkaasti rakennettuna lukukokemuksena, mutta tämän kurssityön ansiosta voin liittää ylistysten listaan vielä vaikuttavan todenperäisyyden, jonka tiedän nykyisin olevan Harrisille tyypillistä: myös hänen muista teoksistaan useampi ammentaa voimansa historiallisista tapahtumista, kuten Britannian koodinmurtajista kertova Enigma (1995) sekä Kolmannen valtakunnan salaisuus (1992), joka käsittelee vaihtoehtotulevaisuutta, jossa Saksa on voittanut toisen maailmansodan. Pompejin perusteella aion lukea myös muita Harrisin teoksia.
10/10
