Review / thoughful essay (in Finnish)

Muutama ihmiskohtalo ja useampi pannullinen rooibosteetä Afrikan auringon alla


Vuonna 2008 ilmestynyt elokuva The Nro 1 Ladies' Detective Agency, suomeksi Naisten etsivätoimisto nro 1, noudattaa tarkasti samannimisen kirjan juonikuviota ja herättää Alexander McCall Smithin elämäniloiset botswanalaiset eloon. Kirja ja sen elokuvaversio aloittavat suositun Mma Ramotswe tutkii -sarjan, josta ilmestyi 2009 kymmenes kirjaosa, Tea Time for the Traditionally Built. Elokuvaversio on ilmestynyt jo kolmesta ensimmäisestä kirjasta. Pääosissa on Mma Precious Ramotswe (Jill Scott), joka isänsä, arvostetun karjankasvattaja Obed Ramotswen kuoleman jälkeen perustaa perintökarjastaan saamillaan rahoilla pienen etsivätoimiston Botswanan pääkaupunkiin Gabaroneen ja muuttaa asumaan Zebra Drivelle. Murhien ja muiden "kunnollisten" rikoksien sijaan Mma Ramotswe keskittyy yhdessä nenäkkään sihteerinsä Mma Grace Makutsin (Anika Noni Rose) kanssa arkielämän mysteereihin, joita ratkotaan useiden rooibosteepannullisten voimin pienessä toimistossa, joka taloudellisesti tulee hädin tuskin toimeen.

Vaikka elokuva pohjautuu dekkareina kaupiteltavan kirjasarjan avausosaan, Naisten etsivätoimisto nro 1 on enemmän hyväntuulinen kuvaus ihmiselämästä kuin rikoksien ratkaisemisesta. Sekä tapaukset että niiden ratkaisut ovat hyvin elämänläheisiä ja kaukana sellaisten klassikkoetsivien kuin Sherlock Holmesin, Hercule Poirot'n ja jopa neiti Marplen työstä, sillä poliisilla ei ole näiden tapauksien kanssa mitään tekemistä. Virkavaltaa tuskin kiinnostavat sellaiset rikokset kuin "Happy Babetsi ja epäilyttävä isä" sekä "Alice Busang ja uskoton aviomies", joiden lisäksi Mma Ramotswe ratkaisee esimerkiksi noitatohtorin kaappaaman pojan arvoituksen ja ajelee pienellä valkoisella pakettiautollaan pitkin Botswanaa tekemässä havaintoja ihmisten elämästä. Menestymisen sijaan empaattinen Mma Ramotswe haluaa auttaa ihmisiä, ja häntä surettaa se, kuinka Bostwana on alkanut muuttua hänen lapsuusajoistaan sellaiseksi, jossa ihmiset eivät välitä toisistaan enää niin paljoa kuin ennen ja jossa kaunis nainen ei enää olekaan pyöreä, perinteisen ruumiinrakenteen omistava, vaan eurooppalaisihanteen mukaisesti laiha. Juuri auttamishalunsa vuoksi Mma Ramotswe pyrkii työssään keksimään sellaisen ratkaisun, että kaikki ymmärtävät toisiaan ja ovat tyytyväisiä ratkaisuun. Vakuutusyhtiöiltä rahaa orpolapsille kavaltaneen miehenkin hän päästää käytännössä pälkähästä sillä ehdolla, että mies hankkii jatkossa lahjoitusvarat laillisin keinoin eikä väitä joutuneensa amputoimaan sormiaan.

Elokuva on selvästi tarkoitettu sadepäivien piristykseksi ja huokuu ystävällisyyttä ja hyväntahtoisuutta, mutta se ei unohda Afrikassa asumisen erilaisuutta verrattuna eurooppalaisten elämäntyyliin. Toimistosta tasaisin väliajoin ulos luudittavat kanat ovat ehkä joillekuille merkki takapajuisuudesta, mutta samalla elämä Botswanassa, Etelä-Afrikan pohjoisrajanaapurissa, vaikuttaa ihanan huolettomalta kaikessa yksinkertaisuudessaan. Puolet vuodestaan Botswanassa elävä McCall Smith kuvaakin kirjoissaan botswanalaiset sellaisiksi, jotka ovat ylpeitä itsenäisyydestään ja koko maastaan. Elokuvassakin Mma Ramotswella on toimistonsa seinällä kuva Botswanan ensimmäisestä presidentistä Seretse Khamasta, josta puhutaan hyvin kunnioittavaan sävyyn. Mma Ramotswe luonnehtiikin Khaman luoneen Botswanan, joka on maailman parhain paikka elää ja jonka asiat ovat Khaman ansiosta huomattavasti paremmin kuin esimerkiksi läheisessä Zimbabwessa. Historiaa tuntevalle tällaiset pienet, ohimennen lausutut viittaukset todellisuuteen aukeavat parhaiten, sillä Botswana (silloinen Betsuanamaa) itsenäistyi juuri Khaman johdolla 1966 Brittiläisen imperiumin vaikutusvallasta, jonka alle se oli kuulunut vuodesta 1885. Myös Zimbabwe-vertaus avautuu lähihistoriantuntemuksella, sillä Zimbabwe on ollut viime aikoina uutisotsikoissa räjähdysmäisen inflaationsa vuoksi. Sen sijaan Botswanan, joka oli yksi maailman köyhimmistä valtioista, talous voi varsin hyvin, kun Khama sai nostettua sen jaloilleen. 2000-luvun Botswanassa elävä Mma Ramotswe ei ole unohtanut jo 1980 kuolleen Seretse Khaman merkittäviä tekoja, kuten eivät muutkaan vanhemman polven botswanalaiset. He ovat ylpeitä siitä, mitä heidän maansa on, eivätkä he tarvitse kaikkia maailman mukavuuksia ollakseen onnellisia, sillä he saavat jo asua maailman parhaimmassa maassa. Maassa, joka sijaitsee Afrikan mantereella, joka on länsimaalaisille nälänhätien, AIDsin, köyhyyden, kouluttamattomuuden ja muiden ikävyyksien kasauman synonyymi.

Samankaltaista oman maan parhaana pitämistä ei pahemmin näy Euroopassa kuin suurien urheilukilpailujen aikaan, joten tällainen oman maan arvostaminen on varsin ajatuksia herättävää. Ainakin McCall Smithin Botswanassa onnellisuus ja rikkaus koostuvat pienistä asioista, mikä tuntuu länsimaissa olevan aivan vierasta. Jos ei omista uusinta autoa, hienointa taloa ja internetillä varustettua hierovaa poreammetta, ei voi olla onnellinen – eikä ehkä silloinkaan, sillä aina on oltava jotain enemmän ja jotain hienompaa. Botswanassa ollaan onnellisia, vaikka auto olisi 20 vuotta vanha, asunto pieni, vaatimaton sekä nuhruinen ja käsitys suihkusta puun oksaan sidottu vesikanisteri. Varakkuus ei ole numeroita paperilla vaan sitä, kuinka monipäinen karjasi on. 200 naudalla olet rikas. Karjan ei ole kuitenkaan tarkoitus vain olla, vaan se turvaa elämän: siitä saadaan lihaa, maitoa sekä lantaa talojen seiniin ja lattiaan. Tämä onnellisuuden yksinkertaisuuden jatkuva esiintyminen vain korostuu, kun muistaa, että skotlantilainen kirjailija asuu puolet vuodestaan juuri Botswanassa ja mahdollisesti näkee kyseisen maan ihmisineen juuri sellaisena kuin kirjoissaan. Selittäisikö se, miksi hän on siellä niin paljon?

Toisaalta McCall Smith näyttää myös Afrikan huonompia, Euroopassa tunnetumpia puolia ja niiden hyvienkin väärinkäyttöä. Jälkimmäistä näkyy juuri Happy Babetsin epäilyttävässä isässä, joka paljastuu vieraaksi mieheksi, joka hyväksikäyttää vanhoja perinteitä ja esiintyy kadonneena Rra Babetsina ilmaisen ylläpidon takia. Afrikkalaisten perheyhteisöllisyys ja suvun merkitys ei tästä yhdestä poikkeuksesta huolimatta jää unholaan tai saa huonoa leimaa yhden siivelläeläjän vuoksi. Botswanassa perhe on tärkeä, sukulaisista on huolehdittava ja kaukaisempikin pikkuserkku on yhtä tärkeä kuin lähisukulainenkin. Esimerkiksi Mma Makutsi lähettää rahaa kaukana asuville sukulaisilleen ja elättää kuolemansairasta veljeään, vaikkei itsekään ole varoissaan. Afrikasta annettu kuva on kaukana siitä katastrofikentästä, joka meille näytetään uutisissa. Vaikka ongelmia häilyy kaukana taustalla, kuten Mma Makutsin veljeä riuduttava tauti (eli HIV, josta ei puhuta nimeltä), ihmiset elävät onnellista, tasapainoista joskin vaatimatonta elämää, auttavat sekä läheisiä että tuntemattomia ja iloitsevat pienistä, eurooppalaisille itsestään selvistäkin asioista, kuten akaasiapuun varjosta, juomakelpoisesta vedestä, vuotamattomasta katosta, pulskasta karjasta ja hyvistä sateista. Menneisyys ei ole aina ollut yhtä huoletonta, sillä Etelä-Afrikan apartheidin aikaan Botswanasta todella vietiin nuoria miehiä työskentelemään kaivoksiin, joiden epäterveellisistä oloista seurasi mm. kivuliaita keuhkosairauksia, joihin myös Mma Ramotswen isä entisenä kaivosmiehenä menehtyy.

Vaikka elämänmeno on Euroopan suorituspainotteisen ja hektisen sijaan rauhallista ja kiireetöntä, kuten muissakin McCall Smithin suosituissa kirjasarjoissa, loppujen lopuksi Afrikassa on aivan samoja ongelmia kuin meillä länsimaalaisilla, vaikka muuten elämäntavat ovat niin erilaisilta tuntuvat. Kierojen ihmisten ("Rra Babetsi") ja pettävien aviopuolisojen (Rra Busang) lisäksi jopa Botswanassa on Charlie Gotson kaltaisia huumekauppiaita eikä vain noitatohtoreja, jotka sieppaavat lapsia ja tekevät näiden luista onnenkaluja. Perheväkivallaltakaan ei Afrikassa säästytä: Mma Ramotswe itse on nainen, joka sai keskenmenon entisen aviomiehensä nyrkkien ja vyönsoljen avustuksella. Itse asiassa Afrikassa naisten sortaminen on suorastaan rakenteellista, kuten esimerkiksi naisten ympärileikkaukset, jotka juuri kiellettiin Ugandassa. Toisaalta kirjojen ja elokuvan Botswanassa on voimakkaita naishahmoja, kuten juuri Mma Ramotswe, köyhistä oloista sihteeriopiston huiman 97 prosentin arvosanaan yltänyt Mma Makutsi sekä Mma Potokwani, joka johtaa lujalla kädellä orpokotia. Juuri naisten aseman tukemisen sanotaan olevan paras tapa auttaa kehitysmaita, ja tämä voimanaiskolmikko on loistava esimerkki siitä, mihin naiset tilaisuuden saadessaan pystyvät.

Vaikka yleisvaikutelma tämän pyöreän naisetsivän elämästä ja kotimaasta on hyvän mielen teos, kertoohan koko sarja iloisesta elämästä ja teenjuonnista Botswanassa, pinnan alla käsitellään suuria, kaikkia ihmisiä koskettavia teemoja, kuten esimerkiksi toisten ihmisten ja perheen tärkeyttä, yksinkertaisten asioiden merkitystä ja kuinka myös Afrikan kaltaisessa "vitsauksien kehdossa" voi olla onnellisuutta ja tavallista elämää eikä vain nälänhätää ja heimosotia. Sekä McCall Smithin kynänjälki että elokuvien kerrontatapa ovat yksinkertaistetut, mutta kaiken sen yksinkertaisuuden alla käsitellään jopa niin suuria asioita kuin elämä masentuneen ihmisen vierellä. Mma Ramotswe -dekkareissa tärkeintä ei ole rikos ja sen sovittaminen oikeusistuimen edessä vaan rikoksen takaa löytyvä ihmismieli ja sen ymmärtäminen.

10/10