Films watched - Katselut 2009

Tuntui ensalkuun käynnistyvän hieman hitaasti mutta ei mennyt aikaakaan kun alkoi kokonaisuudesta hahmottua oikein hyvällä tavalla perinteinen ja lämminhenkinen selviytymistoori joka saa katsojan muuttamaan käsitystään elokuvan keskushenkilöstä melko suurellakin kädellä. Ensikosketukseni Rohmeriin ja voisihan sitä muutaman katsoa ehkä lisääkin. Tsuumaillaan.

Kiteyttää melko täydellisesti Bronsonin 70-luvun tuotannon hienoimmat elementit. Ohjaajana harmillisen aliarvostetun Winnerin vähäeleisen tyylikäs kuvaus ja Bronsonin kaikennähneet kasvot yhdistettynä asianmukaisen tylyyn ja nihilistiseen maailmankuvaan tekevät tästä molempien tekijöidensä kärkikastiin kuuluvan, rikoselokuvan pienen mestariteoksen. Lopetus on toteavassa armottomuudessaan aika helvetin mieleenpainuva.

Aika käsittämätön perseily josta yritin ties miltä kantilta löytyy jotain potentiaalia. Pahimmillaan huomasi ajoittaisen huutonaurun muuttuneen lähinnä turhautuneeksi kitinäksi, D'urville Martin on sopivan limainen pimp ja itse RRR ihan perkeleen läppä pimp joten kyä tämä jotain sinänäsä tarjosi. Hyihhyh.

Monessakin määrin epämääräistä hilpeyttä aiheuttava kostotarina sisältää tosiaan muutamia melko hillittömiä ylilyöntejä ja melkeinpä täysvajakin tasolla olevia henkilöhahmoja joiden toilailua seurailee silmät pyöreänä. Muutama kiitettävän tylykin kohtaus on saatu mahtumaan mukaan.

Auringon ilkeästi paahtama Chuck mäiskii läskiä meksikaania köyhän miehen italo-hengessä mulletin leihutessa majesteetillisesti tuulessa. David Carradine on loistava kusipäämulkkuna ja tämän loppudueli Chuckin kanssa on ihan perkeleen asiallinen. Lisäkevennyksenä löytyy myös Orson Wellesiä muistuttava kääpiö.

Episodielokuvien pahaan tapaan harmillisen epätasainen, mutta ilahduttavan absurdi kokonaisuus. Pienenä kuriositeettina antoi myös mukavaa osviittaa itselleni alkujaan tuntemattomasta Hitchcock-episodista joka on sitten ihan pakkokatsottavaa.

Hyvinkin odotetusti Fassbinderin teos kehittyy ihan varoittamatta käsittämättömyydestä ja irrallisen oloisten kohtausten sumastaan miellyttävän katkeransuloiseksi näytelmäksi keski-ikäisten ja ahdistuneiden ihmisraunioiden perseilystä aikansa poliittisten tuulien sumassa. Fassbinderia hauskimmillaan jos näin voi edes sanoa.

Aiheutti hilpeyttä.

En kyllä oikeasti tiedä mitä tästä ajattelisi. Kyähän tämä ihan liikaa painottuu Rogenin melko itseriittoiselle vitun hokemiselle ja lähes Sandlermaisiin mittoihin yltäviin random-väkivallan purkauksiin asti mutta toisaalta kokonaisuus on yksinkertaisesti niin järjetön sekamelska että se herättää melkeinpä perverssiä kiinnostusta. Ja joku Ray Liotta vielä tässä, ei helvetti.

Etenkin alkupuolella vahva mutta menettää loppua kohti mentäessä hieman intensiteettiään. John Hurtin räjähtäneestä britistä ja Moroderin eeppisista synista vielä plussaa.

Aika mitäänsanomaton. Spoilaa myös ikävästi erään hienon elokuvan lopetuksen.

Tyylikäs pieni elokuva joka oli tosin lähes pakko katsoa teksitysten kanssa, Akin konekivääridialogin ulosanti kun ei ole sitä kaikkein selkeintä laatua.

Yllättävän syvällinen ja erittäin synkällä tavalla kaunis elokuva jonka lukuisat absurdiutta lähentelevät tapahtumat sekoittavat toimivasti ennestään hyvinkin vakavaa stooria.

Ensikosketus Fassbinderiin tarjosi suunnilleen sitä mitä odotinkin. Reilu kahden tunnin koppimaratoni jonka aikana puidaan läpi varakkaan mutta sisältä hajonneen ihmisen sielunelämää, riippuvaisuutta ja katkeruutta läheisiään kohtaan. Sisältää etenkin loppupuolella ihan kiitettävän intensiivistä tavaraa mutta alkupuolen paasausten aikana kerkesin melkeinpä junan lattalle putoamaan. Hivenen epätasainen mutta loppupeleissä mieleenpainuva teos. Ei ihan darramatskua.

Oikein sympaattinen pappafiilistely ja sinällään tuntuisi jopa oikealta jos tämä jäisi kuin jäisikin Eastwoodin viimeiseksi näyttäytymiseksi valkokankaalla.
Verkkaiseen tahtiin etenevä ja pieniä suuria asioita korostava ote on kurtulla hyvin hanskassa.

Alkaa mukavan kieroutuneesti mutta jumahtaa loppupuolella surullisen tutunoloiseen heist-perseilyyn eikä pääse enää yllättämään oikein millään osa-alueella.
Itse teoksen nimi suhteessa elokuvan sisältöön on myös hyvin hämmentävä.

Perkeleen tyly ja rujosti kuvattu. Ei anna armoa oikein missään vaiheessa ja niin kuuluukin.