Games played in 2017

Finished on 27th of December, Steam

Kyllä tämä kolmaskin Danganronpa on yhtä erinomainen kokemus mitä kaksi edellistä. En osaa päättää, mikä näistä on paras, sillä kaikki kolme loistavat eri osa-alueillaan. Ykkösessä ei ole yhtä hyvin tasapainotetut hahmot, mutta juoni on yllättävä ja täynnä twistejä. Kakkosessa puolestaan on paras tapahtumapaikka, hahmot moniulotteisempia, mutta vastaavasti juoni ei ollut enää yhtä yllättävä, vaikka hyvä olikin ja vastasi moneen kysymykseen. Kolmannessa osassa puolestaan on ehkä tasapainoisin ja mielenkiintoisin hahmokatras koko sarjassa ja juoni on edelleen koukuttava, mutta viimeinen chapter jätti ristiriitaiset tunteet ja on pahasti ylipitkä. Tunnelmaltaan tämä on entistäkin kolkompi ja teloitukset ovat ehkä koko sarjan brutaaleimmat. Kakkososan Logic Dive on korvattu ihan yhtä hauskalla Psyche Taxi -minipelillä. Pelattavuudeltaan jokaista yksityiskohtaa on hiottu paremmaksi. Pelin jälkeistä lisäsisältöä on runsaasti ja niihin saa helposti upotettua toiset 40 tuntia. Tämän jälkeen voisi väliepisodi Ultra Despair Girls tehdä terää, vaikka onkin pelattavuudeltaan täysin erilainen mitä nämä.

Finished on 20th of December, Steam

Uusretroa tasoloikkaa paremmasta päästä. Kiitettävä saavutus tehdä jo unohtuneesta ja kämäisestä NES-pelistä paranneltu uusintaversio. A Boy and his Blob tekee kaiken ensimmäistä osaa paremmin. Letkeä peli, jossa musiikit ovat rentoja ja kentät lyhyitä ja puzzlemaisia. Juurikin sellainen peli, jota on helppo pelata lyhyissä erissä ja tämän jälkeen jatkaa muita hommia. Pelattavuus blobilla on toteutettu erinomaisesti.

Finished on 3th of November, Steam

Tämä ei nyt ollut niin vaikea, kuin osasin odottaa. Ehkäpä Mega Manien uudelleenpeluu viritti sopivan asenteen tätä peliä kohtaan, sillä tämän vaikeusaste ei ole lähelläkään sitä, mitä Megikset ovat parhaimmillaan. Kyllä tämäkin on vaikea peli, mutta eri tavalla. Cupheadissa kontrollit ovat loistavat ja haastavien bossien patternit ovat alussa ennalta-arvaamattomia, mutta ne pitääkin opetella kantapään kautta vanhaan kunnon Dark Souls -tyyliin. Häviäminen johtuu itsestä, mikä on tarkoituskin. Game Over -ruudun pamahtaessa ruudulle näytetään vielä kuinka pitkälle pääsit, mikä tuo juuri sopivalla tavalla "vielä yksi kerta" -fiiliksen. Tässä pelissä häviö ei vituttanut juuri lainkaan. Kun on opetellut bossien patternit hyvin, niin loppu sujuu puhtaasti skillseillä. Power uppeja voi ostaa kaupasta, mutta niillä on aina jokin haittavaikutus etulyöntiaseman lisäksi (ylimääräiset hit pointsit esimerkiksi alentavat tulivoimaa). Ihastuin tähän peliin jo heti ensisilmäyksellä ja 30-luvun animaatioille tehdään jatkuvasti kunniaa. Art stylelle siis reilusti lisäpisteitä ja tykkään tuosta miten jokainen pelin frame on aikakaudelleen tyypillisesti käsinpiirretty. Harmillisen lyhythän tämä on ja olisin toivonut enemmän run 'n gun -kenttiä, mutta sekopäinen ja monipuolinen bossikatras on se, mistä tämä peli tullaan muistamaan vielä vuosien päästä. Nautin suuresti jokaisen bossin kellistämisestä ja tässä pelissä on oikeasti mahdoton tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Finished on 28th of October, Steam

Jämäpelikokoelma, jolle jäi kaikki NES-sarjan ulkopuoliset Megikset. Tällä kertaa save statet kuopattiin kokonaan ja tilalle tuli checkpointit. Kiva sinänsä, sillä tässä kokoelmassa on oikeasti jotain haastettakin. Jopa niin paljon, että omalla kohdallani tuntimäärä tässä oli tuplasti enemmän, mitä ensimmäisessä Legacy Collectionissa. SNES:lle julkaistu seitsemäs osa on ehkä se peli, mistä on itselleni eniten lapsuusajan muistoja. Todella aliarvostettu peli, joka toimii ihan yhtä hyvin, mitä sarjan 8-bittiset osat, mutta 16-bittisessä ulkoasussa. Juoni- ja välivideopainotteisuus sekä robot masterien jakaminen kahteen erään on omalla tavallaan nokkela veto. Kahdeksannelle osalle lämpenin huomattavasti enemmän, mitä ensimmäisellä pelikerralla, mutta se jokin puuttuu. Anime-cutscenet ovat kieltämättä komeita, mutta juustoinen ääninäyttely ja ällösöpö grafiikka eivät ole makuuni. Kiitettävästi tosin sarjan kahdeksas osa kokeilee erilaista ja kentät ovat todella innovatiivisia ja vaihtelevia. Jotkut toimivat hyvin (kuten Tengu Manin lento-osuudet), jotkut taas ei (Frost Manin kentän kamala lumilautailuosuus). Ysiin ja kymppiin päästessä taas alkaa jokaisen 80-luvun lapsen (tai niin kuin minun tapauksessa, retropelien parissa kasvaneen 90-luvun lapsen) nostalgiatäpinät nousta pintaan. Ysiä kehtaisin väittää kakkosen ohella sarjan parhaaksi peliksi. Biisit ovat kovia, värikäs pikseligrafiikka miellyttää jopa enemmän silmiä mitä 80-luvun tuotoksissa ja monipuolinen asearsenaali tulee tarpeeseen myös pomomatsien ulkopuolella. Tämä osa myös tekee jatkuvasti kunniaa sarjan perinteille, välillä jopa itseironisesti. Kymppi taas kärsii siitä, mitä NES:n osat 4-6 silloin aikoinaan, eli sitä samaa, mutta eri paketissa. Kymppi kärsii sarjan ehkä kolmanneksi heikoimman soundtrackin tittelistä, minkä lisäksi aseista löytyy muutama varsin hyödytön tapaus. Proto Manilla ja Bassilla pelaaminen on hauska lisä ja kyllä tämäkin hyvä peli on, mutta ehkä tähän on hyvä kuopata sarja lopullisesti. Challenget on tällä kertaa jaettu kätevästi peleittäin, eikä yhteen rykelmään, eli voit halutessasi päästä käsiksi haastavimpiin vähemmällä työmäärällä mitä ensimmäisessä Legacy Collectionissa. En tosin jaksanut edelleenkään niitä kokeilla, vaikkakin Boss Rush -modet vaikuttivat pienen kokeilun jälkeen ihan kivoilta.

Finished on 22nd of October, Steam

Olen pudonnut jo ajat sitten laskuista, kuinka monta kertaa olen pelannut old school Mega Manit läpi. Pelasin edellisillä kerroilla emulaattorilla, joten save statejen avulla ei Nintendo Hard tullut käsitteenä kovin tutuksi. Ei tullut kyllä tälläkään kertaa, sillä Capcom oli änkenyt saman ominaisuuden tähän viralliseen pelikokoelmaansa todennäköisesti siinä pelossa, että pullamössösukupolvessa ei ole riittävästi miestä selättämään vanhan koulukunnan pelejä. Legacy Collection 1 sisältää siis sarjan alkuperäiset NES-klassikot 1-6. Tähän olisi ihan suosiolla voinut lisätä myös loput kymppiin saakka, mutta Capcom päätti rahastaa toisella Legacy Collectionilla. Challengeja en jaksanut kokeilla ja niistäkin parhaimmat on lukittuna niin kauan, kun jaksat vain tahkoa lisää. Kokoelma, jonka vain ja ainoastaan hyvät pelit pelastavat. Megiksen ensimmäinen seikkailu on ihan ok, huonosti vanhentunut, mutta aikansa tuote. Kakkonen ja kolmonen ovat edelleen kultaa ja nelosesta eteenpäin alkaa sarja näyttää tasaiseen tahtiin väsymisen merkkejä, vaikka kovat musiikit, rautainen pelattavuus sekä uudet innovaatiot pelastavatkin paljon. Ei tosin sarjan kuudenteen osaan tullessa enää nämä juonelliset "twistit" jaksaneet enää yllättää. Ja sitten LC2:en kimppuun.

Finished on 21st of July, Steam

Wild Guns Reloaded on juuri sitä, mitä Natsumen slogankin: Serious Fun. Olin erittäin täpinöissäni tästä pelistä jo heti, kun Natsume julkisti tuovansa takaisin paranneltuna versiona tämän SNES-kulttiklassikon ja ehkä parhaimman arcade-tyylisen shoot 'em upin, mitä olen tähän mennessä pelannut. Reloaded tuo pöydälle uudelleen remasteroidun soundtrackin, kaksi uutta pelattavaa hahmoa sekä kaksi uutta kenttää ja pomovastusta. Clint ja Annie ovat pelattavuudeltaan varsin perinteisiä, joten uudet tulokkaat Doris ja Bullet tuovat mukaan kauan kaivattua syvyyttä. Doris on hitain kävelyvauhdiltaan, mutta nopein väistöliikkeissä ja hänen asearsenaaliinsa kuuluvat käsikranaatit, jotka tekevät sitä enemmän tuhoa, mitä kauemmin lataa hyökkäyksiään. Dorisilla pelaaminen on ehkä haastavinta ja vaatii eniten totuttelua. Itse ihastuin tosin hetkessä taistelukoira Bulletiin, kenen drone hoitaa kaiken taistelun tämän puolesta ja jonka tähtäys on automaattista tietyn alueen sisällä. Hyvinä uutisina Bullet voi liikkua samalla kun drone hoitaa kaiken ammuskelun, mutta koska koiran ja dronen liikkuminen tapahtuu samoilla nuolinäppäimillä, voi dronen asettaa uudelleen tulilinjalle, vain silloin kun ei pidä ampumisnappia pohjassa. Tämä on sekä turhauttavaa, että omalla tavallaan hauskaa. Pääsin pelin kertaalleen läpi helpolla vaikeusasteella, joka ei Bulletin automaattitähtäyksellä ollut kovin vaikeaa, joten seuraavaksi ajattelin kokeilla normaalia sekä vaikeinta vaikeusastetta. Uusimmat kentät jäivät nekin tällä kertaa kokeilematta, koska ne on piilotettu normal ja hard moden sisälle. Vähän sama miten Isaacissa, ajattelin jättää tämän pelin kokonaan pois tältä listalta, sillä arcade-pelattavuuden takia pelaan tätä peliä vielä vuosien päästä.

Finished on 3rd of July, Steam

Itselleni Lego-pelit ovat sellaisia pelejä, joita tekee mieli tahkoa läpi, kun on harvinaisen laiskalla tuulella. Aina ei tee mieli paneutua mihinkään monimutkaiseen, vaan satunnaisin väliajoin tekee hyvää nollata aivot, joihin Lego-pelit ovat hyvä vaihtoehto helpon vaikeusasteensa vuoksi. Lego Marvel Super Heroes on ehkäpä paras pelaamistani Lego-peleistä tähän mennessä. En ole koskaan ollut Marvel-sarjakuvien fani, mutta olen aina tykännyt kyseisen sarjakuvakustantamon monipuolisesta hahmogalleriasta. Ja niille tämä peli tuo reilusti kunniaa, sillä yli 150 pelattavan hahmon joukosta löytyy paitsi tunnettuja sankareita (kunniamaininta Deadpoolille ja hänen nenäkkäälle dialogilleen), myös unohdettuja tapauksia (jopa Howard the Duck). Pelimaailma on juonellisesti yhteenlittyviä kenttiä lukuunottamatta täysin avoin ja mikäs sen mukavampaa kuin lennellä Iron Manilla pitkin New Yorkin tunnettuja maamerkkejä. Kerättävää riittää ja 100 % rajapyykkiä saavuttaessa saattaa pelimittari hipoa helposti lähemmäs 40 tuntia. Ja mitäpä olisi tämäkään peli ilman Stan Lee -cameoita. Itselle sopiva yhdistelmä guilty pleasurea ja kasuaalia pelaamista, Lego Marvel on erittäin, erittäin hieno peli.

Finished on 25th of June, Steam

Metal Gear Solid -sarjan suurena fanina tykästyin heti tähän 2D-tyyliseen stealth/toiminta -peliin. Pelattavuus on kuin suoraan MGS-sarjan peleistä, mutta ninjoilla. Mark of the Ninjassa hyödynnetään loistavasti ääniaaltoja ja varjoja vastustajan hämäämiseen sekä piilossa pysymiseen. Tunnelma on kova ja vaihtuvat ympäristöolosuhteet nostavat vaikeusastetta tasaiseen tahtiin. Kovin helppohan tämä peli on ja äkkikuolemat kompensoituvat tasaisin väliajoin ripotelluilla checkpointeilla. Juoni on simppeli ja minimalistinen, mutta kiinnostava.

Finished on 2nd of June, Steam

Hitusen mainettaan yliarvostetumpi peli. Bastion on peli täynnä omaperäisyyttä ainutlaatuisesta kerronnasta loistavaan pelattavuuteen saakka. Mutta siitä huolimatta kokonaisuus tuntui enemmän viimeistelemättömättä ja siltä, kuin tästä olisi voinut tehdä paljon paremman. Ei siis sillä että tämä on huono peli, mutta aivan liian lyhyt ja helppo. Pelattavuus on tosin priimaa ja Bastion yhdisteleekin loistavasti RPG:tä hack 'n slash -elementteihin. Asearsenaali on monipuolinen ja kontrollit toimivat jämäkästi. Biisit ovat korvamatoja, vaikkei kovin moni raita jäänyt mieleen. Graafinen ulkoasu puolestaan hyvin uniikki ja silmää miellyttävä. Erittäin viihdyttävä peli, mutten jaksanut kauheasti välittää tarinasta, hahmoista, pelimaailmasta tai temposta.

Finished on 30th of May, Steam

Corpse Party on hyvä esimerkki siitä, miten söpöllä pikseligrafiikalla kuorrutettu survival horror voi olla ihan yhtä lailla ahdistava ja pelottava, kuin mitä Silent Hill -pelisarjan osat. Mikään ylivoimaisen pelottava tämä ei kyllä ole, mutta on paikoitellen hyvinkin painostava ja ahdistava. Pelin musiikki vaihtelee ahdistavasta rauhalliseen ja virittää hyvin tunnelmaa. Mitään jump scareja tässä ei juuri ole ja hyvä niin. Verellä ei myöskään mässäillä, vaikkakin välillä pikseligrafiikan rajoissa näytetäänkin varsin groteskia materiaalia. Corpse Party hyödyntää enemmän psykologista kauhua ja tuntemattoman pelkoa ja suurin osa goresta on täysin pelaajan ajatuksissa. Mieleenpainuvinta tässä pelissä ovat ehdottomasti vertahyytävät takaa-ajokohtaukset. Suurena miinuksena kuitenkin Corpse Partyn henkilöhahmot, jotka eivät toki huonoja ole, mutta varsin unohdettavia tapauksia. En huomannut peliä pelatessani kannustavani yhtään kenenkään puolesta. Joka tapauksessa kauhupeli, joka imaisee mukaansa ja ulospääsyä ei ole ennen viimeisen chapterin lopputekstejä.

Finished on 27th of May, Steam

Erittäin positiviinen ylläri. Valiant Hearts on varsin simppeli puzzlepohjainen seikkailupeli, jonka tarina, juoni ja varsinkin ihastuttavat hahmot ovat pelin varsinainen suola. Tätä peliä pelatakseen ei edes tarvitse olla mikään WWI:n asiantuntija, nimittäin Valiant Hearts ripottelee sinne tänne lyhyitä asiakirjoja, jotka valottavat maailmansodan taustoja ja nippelitietoa mukavasti. Juoneltaan Valiant Hearts on erinoaminen: tämä nostattaa pelaajassa monipuolisen tunneskaalan, joka vaihtelee surusta iloon. Lempihahmojani olivat ehdottomasti lääkintäupseeri Anna, kenen pelattavuus painottui pitkälti ensiapuminipeliin, sekä varsinkin sotakoira Walt, joka on hyödyllinen välikäsi puzzleissa. Ainoana huonona puolena mainittakoon, että Valiant Hearts jakaa turhan avokätisesti vinkkejä suhteellisen simppelien puzzlejen ratkomiseen. Joka tapauksessa koskettava ja katkeransuloinen kertomus sodan runtelemista.

Finished on 29th of April, Steam

FEZ on yksi viime vuosien tunnelmallisimmista ja omaperäisimmistä indie-tasoloikista. Mikä tekee FEZ:stä niin omaperäisen on sen isometrisyys. Kaikki kentät ovat kolmiulotteisia sivusta päin kuvatusta 2D-ulkokuorestaan huolimatta ja pelille uniikki ominaisuus on kameran kääntäminen, joka tekee jokaisesta kentästä moniulotteisen. Tähän isometriseen järjestelmään pohjautuva pelimekaniikka tekee jokaisesta puzzlesta sopivasti haastavan, muttei missään vaiheessa liian turhauttavan tai vaikean. Tunnelmallinen ja rauhallinen soundtrack (jonka säveltänyt Disasterpeace teki soundtrackin myös aikaisemmin pelaamalleni Hyper Light Drifterille) sopii erinomaisesti FEZ:n kauniiseen pikseligrafiikkaan ja toimii eräänlaisena kannustimena tutkimaan jokaisen kiven ja kannon. Vahvasti tutkimiseen painottuva pelihän FEZ on ja ainoa huono puoli on, että jotkut pelin kuutioista on ehkä liiankin hyvin piilotettu ja pelin läpäisemiseksi on vähintään 32 löydettävä.

Finished on 27th of April, Steam

Hyper Light Drifter on yksi niistä peleistä, joita voi luokitella tavalla tai toisella taiteeksi. Nimetön pelihahmo etsii parannuskeinoa vakavaan sairauteen post-apokalyptisessä maailmassa, jonka neljä ilmansuuntaa toimivat Zeldamaiseen tapaan temppeleinä. Pelimaailman keskellä on eloonjääneiden ihmisten asuttama leiri, jossa voi ostaa päivityksiä aseilleen sekä uusia kykyjä. Vaikka peli onkin saanut pelimekaniikaltaan paljon vaikutteita Zeldasta, niin HLD:tä pelattaessa ei tule ollenkaan mieleen Zelda, sillä sen taistelumekaniikka on täynnä moderneja jippoja. Hyvin nopeatempoinen ja haastava peli kyseessä, jossa salamannopeat refleksit ovat välttämättömiä etenkin pahimpien bossien tapauksessa. Tässä pelissä ei todellakaan pidä rynnätä pää edellä joka paikkaan, vaan edetä varovaisesti jokainen siirto tarkkaan harkiten. Omaperäinen ja näyttävästi tyylitelty pikseligrafiikka miellyttää silmiä ja tunnelmallinen, rauhallinen soundtrack sopii pelin yksinäiseen tunnelmaan. Pelinkehittäjähän sai inspiraationsa tähän peliin synnynnäisestä sydänviastaan, mikä tekee tästä viime vuoden indie-helmestä lähes henkilökohtaisen taideteoksen.

Finished on 12th of April, 3DS

Ei Fire Emblem pettänyt taaskaan kovia ennakko-odotuksia. Uusin tulokas Fates sisältää kolme versiota, joiden eroavaisuudet ovat paljon enemmän mitä Pokémon-peleissä. Nimensä mukaisesti Fatesissa on tarkoitus valita puolensa kahden valtion väliltä: Birthrightissa lunastetaan syntymäoikeus taistelemalla orientaalisesta kulttuurista vaikutteita saaneen Hoshidon kuningaskunnan riveissä. Moraalisesti tämä versio on ns. "oikea" versio, sillä tässä taistellaan veriveljien puolella Nohrin adoptioperhettä vastaan, kun taas Conquest on tietääkseni moraalisesti "väärä" versio. Huomattavasti vaikeampi peli kyseessä, mitä suoraviivainen ja helpohko Awakening. Oikeasti positiivista, että ensimmäistä kertaa Fire Emblemin historiassa voit pelata ninjoilla ja samurailla, joka tuo vaihtelua ikivanhaan kelttityyliin. Soundtrack on hyvä, muttei kuitenkaan Awakeningin tasoa. Juoni kaatuu valitettavasti ajoittain omaan mahtipontisuuteensa ja tasosuunnittelu tuntuu välillä turhan pelkistetyltä. Jäin kaipaamaan myös Awakeningin maailmankarttaa, jossa sai liikkua suhteellisen vapaasti.

Finished on 8th of April, Steam (Specter of Torment)

Shovel Knight lensi hujauksessa Steam-pelikirjastoni kärkipäähän ilmaisine lisäosineen, jotka Yacht Club Games olisi voinut ihan hyvin julkaista erillisinä peleinä. Tällä kertaa pelattavana hahmona on Specter Knight, kenen esiosa Shovel Knightin kampanjalle on varsin mielenkiintoinen tarinaltaan. Specter Knightin pelattavuus on rautaa: ukko pystyy kiipeämään ja hyppimään pitkin seiniä sekä kimpoamaan vihollisistaan. Tasot ja pomot on suunniteltu kokonaan uusiksi, eikä ihme, sillä juoni ei seuraa pääpelin aikajanaa. Ainoana miinuksena mainittakoon, että tämä on ylivoimaisesti helpoin kaikista kolmesta pelattavasta tarinasta, minkä lisäksi kokonaisuus tuntuu paikoitellen turhan lyhyeltä. Joka tapauksessa malliesimerkki siitä, miten DLC pitää tehdä ja tämän voimin voi odottaa toiveikkaana King Knightin kampanjaa.

Finished on 7th of March, Steam

Tämä jos mikä on peli, joka loistaa omaperäisyydellään. Erittäin nopeatempoinen peli, jossa pelaat tullivirkailijana ja tarkastat maahantulijoiden paperit. Vaikeusaste kasvaa todella nopeasti ja pian passin lisäksi tarvitaan henkilökortti, työlupatodistus ja muuta mukavaa. Bongattavat virheet ovat niin hiuksenhienoja, mutta tekemistään virheistä oppii nopeasti. Kiitettävän hyvä juonikin näin minimalistisella pulmapelillä ja vapaus valita, auttaako vallankumouksellisia, vai pysyä tunnollisena työntekijänä. Moraalisia ratkaisuja riittää ja välillä on vaikea päättää, ottaako vastaan lahjuksia, joilla elättää perhettään, vai toimia täysin työtoimenkuvansa rajoissa. Erinomainen indie-peli kertakaikkiaan.

Finished on 24th of February, Steam

Sanoisin, että heti Orin jälkeen paras näistä Steamin metroidvanioista. Meksikolaisvaikutteinen art style kirjavine väreineen ja day of the dead -teemoineen on todellista silmäkarkkia ja pelattavuus silkkaa rautaa vauhdikkaan kombopohjaisen tappelumekaniikan ansiosta. Kerättävää ja koluttavaa riittää maailmankartalta useamman tunnin ajaksi ja etenkin loppupuolella Guacameleen vaikeuskäyrä nousee pilviin asti (taisteluareenat ovat pahimmillaan hyvin kinkkisiä). Suosittelen etenkin Super Turbo Championship Editionia lisäherkkuineen, nyt kun tämän vielä saa Steamista erittäin edullisesti.

Finished on 14th of February, Steam

Danganronpan jatko-osa ei sekään yllättäen pettänyt lainkaan kovia ennakko-odotuksia. Tarina jatkaa siitä, mihin edellinen osa jäi hätkähdyttävine twisteineen ja trooppinen paratiisisaari on tervetullut maisemanvaihdos ykkösosan mökkihöperöyttä aiheuttavan koulurakennuksen jälkeen. Class trialit on toteutettu edellistä osaa paremmin ja varsinkin Logic Dive on parhain näistä uudistuksista. Haastetta on myös reilusti enemmän ja jo ensimmäinen class trial on vaikeampi, mitä ykkösen viimeinen. Kaikkea on kakkososassa periaatteessa enemmän ja paremmin, mutta siitä huolimatta on vaikea päättää, kummasta pidin enemmän. Siinä missä ykkönen jätti monia kysymyksiä vastaamatta, niin kakkonen repii maton kokonaan pois. Ehdottomasti parhaimmat pelaamani visual novelit tähän mennessä.

Finished on 2nd of February, Steam

Tekipä taas vaihteeksi hyvää uppoutua erinomaisen visual novelin pariin. Danganronpa on kuin Ace Attorney ja Battle Royale kohtaisivat toisensa: valtion eliittiopiskelijat on kasattu yhteen kouluun eristyksiin muusta maailmasta ja sivilisaatiosta ja heidän ainoa toivonkipinänsä päästä takaisin ulkomaailmaan on tappaa toisiaan - ja olla jäämättä kiinni. Kolkko ja ajoittain jopa haikea tunnelma vetää puoleensa ja dystopisen hätkähdyttävä juoni jättää pelatessa juuri sellaisen "vielä pari minuuttia" -fiiliksen. Danganronpan suurin vetovoima on kuitenkin sen omaperäinen tyyli: ulkoasu yhdistelee perinteistä pikseligrafiikkaa animeen ja värikkäissä class trialeissa kuivat oikeussali-istunnot saavat kunnon kasvojenkohotuksen, kun johtolankoja käytetään ammuksina ja joilla ammutaan kanssaopiskelijoiden lausunnoista ammottavia aukkoja. Hahmokatras on monipuolinen ja ihastuttava ja kehenkään ei voi kiintyä liikaa. Todella positiivinen ylläri ja jätti kyllä pakottavan tarpeen tutustua jatko-osaan niin pian, kuin mahdollista.

Finished on 5th of January, Steam

Axiom Verge on kaikista pelaamistani metroidvanioista ylivoimaisesti lähimpänä ensimmäistä Metroidia. 8-bittisen kolkko tunnelma ja tasosuunnittelu toimii mainiona tribuuttina alkuperäiselle NES-klassikolle ja HD-pikseligrafiikka miellyttää silmää. Juoni on tosin turhan sekava ja jätti hiukan pahan maun suuhun. Pikkuvikoina mainittakoon myös, että välillä peli on aivan liian sekava siinä mielessä, että suurin osa ajasta menee pelkkään harhailuun ja ovelasti kätkettyjen salareiden löytämiseen. Suurin osa aseista on jotakuinkin turhia, mutta tämän paikkaa Remote Drone, joka on todella innovatiivinen ja tekee pelattavuudesta paikoitellen hyvin sulavaa. Nappiostos metroidvanioiden ystäville ja toimiva tribuutti 8-bittisille klassikolle, vaikka sisältääkin omat puutteensa.

Finished on 1st of January, 3DS

Pokemon Sun ja Moon tuovat pöydälle island trialit, jotka korvaavat kokonaan gymit tässä pelissä. Siinä mielessä S/M ovat raikas tuulahdus, vaikka muuten meno on taattua Pokemonien nappaamista ja kouluttamista. Island trialit vaikka ovatkin innovatiivisia, niin ovat turhan suoraviivaisia ja helppoja. X/Y:ssä hitusen ylikäytetyt mega evoluutiot on jätetty tällä kertaa melkein kokonaan taka-alalle ja uuden idean tuo pöydälle vanhojen pokemonien Alola-muodot sekä toisen ulottuvuuden Ultra Beastit. Merkittävin uudistus on se, että tässä ei ole HM-liikkeitä ollenkaan ja ne on korvattu näppärällä Poke Ride -järjestelmällä. Huomattavasti edellistä osaa haastavampi peli, vaikkei missään vaiheessa mitenkään ylimalkaisen vaikea. Juoneltaan S/M -kaksikko on yksi sarjan parhaimmista ja tykkäsin itse Hawaii-saariin perustuvasta Alola-alueesta huomattavasti enemmän mitä X/Y:n Eurooppa-fiilistelystä.

Taisin ryssiä tämän pelin aika pahasti. Päädyin Ravel's Maze -nimiseen luolastoon ja jäin jumiin. Tiimini on ensinnäkin liian alikehittynyt, jotta voisi selviytyäkään pomomatsista, vaikka tosin tämän pelin voi tietääkseni päästä läpi tappamatta ketään. Mutta vähän lyhyttä tekstiä itse pelistä: Planescapeen olen halunnut jo pidemmän aikaa tutustua ja Steamiin hiljattain julkaistu Enhanced Edition helpotti tutustumista huomattavasti. En pelin alkuvaiheilla vielä erityisesti lämmennyt hitaasti alkavalle juonelle, mutta viimeistään kun pääsin Mortuarystä ulos, aloin kiinnostua vähitellen. Planescapessahan pääpaino on taistelun sijaan dialogissa, joka on ilahduttavan monipuolista ja erilaisia keskusteluvaihtoehtoja on valtavasti. Juoni käsittelee niin vahvasti filosofia teemoja, ettei kaikkea voi ahmia suurina paloina: Planescape on yksi harvoja pelejä, joita pelasin pienissä erissä, jotta sain imaistua kaiken dialogin sisään. Nameless Onen mukaan liittyvät seuralaiset ovat todella mieleenpainuvia ja kiinnostavia hahmoja, mieleenpainuvin ehkä itselleni oli tuo suulas pääkallo Morte. Pelin ainoana huonona puolena on sen kömpelö taistelusysteemi, joka tällaisella maallikolla meni pelkäksi päämäärättömäksi huitomiseksi. Pieni kulttuurishokki kyllä siirtyä japsiropeista D&D -tyyliseen reaaliaikaiseen mättöön, joka on ensisilmäyksellä varsin monimutkaista. Jos vain joku kaunis päivä pääsisin tämän taistelusysteemin sisälle, niin saisin loppuun tämän helmen.

Tämä oli yllättäen jopa parempi mitä aikaisempi Slain, joka oli hieman pettymys. Odalluksessa Castlevania-vaikutteet ovat näkyvämmät: 8-bittinen ulkoasu ja musiikit ovat kuin suoraan 80-luvulta. Tämä on enemmän perinteisempi Castlevania, kuin Metroidvania, sillä meno on lineaarisempaa. Välillä vastaan tulee vaihtoehtoisia reittejä ja piilotettuja kenttiä, eli vaikutteita on otettu selvästi Castlevania III:sta (NES-trilogian parhaasta osasta). Haaste on reilumpaa mitä Slainissa ja kontrollit jämäkämmät. Kerättävää riittää ja jotkut salaisista esineistä on piilotettu hyvinkin pikkutarkasti. Kaikin puolin pelattavuus on ehtaa Castlevaniaa ja tasaiseen tahtiin avautuvat kyvyt kannustavat pelaajaa tutkimaan jokaisen kiven ja kannon. Jäin tosin jumiin viimeiseen bossiin, joka on huomattava piikki muuten tasaisessa vaikeusasteessa.

Slain on heavy metal -musiikista vaikutteita saanut Castlevania-tyylinen hack 'n slash -tasoloikka, jonka näyttävä visuaalinen ilme ja heavy metal -soundtrack ovat rautaa. Pelattavuudeltaan tämä onkin vähän ristiriitaisia mielipiteitä aiheuttava. Kontrollit toimivat muuten mallikaasti, mutta pienellä viiveellä ja suurimman osan ajasta huomasin putoavani aiheetta rotkoon tai ottavani turhia osumia, koska jäykät kontrollit eivät vastaa pelaajan antamiin komentoihin ajallaan. Vaikeusaste on välillä turhan epäreilu ja äkkikuolemia ja laajoja vihollislaumoja on ripoteltu joka paikkaan. Käsittääkseni Slain vedettiin ensimmäisen julkaisun jälkeen takaisin negatiivisen palautteen vuoksi ja sen pelattavuutta hiottiin paremmaksi. Olisivat minun puolesta vetäneet vielä toisen kerran markkinoilta ja viimeistellä työnsä loppuun. Suosittelen tätä peliä kaikkein kovimmille Castlevania-faneille sekä metallimusiikin ystäville, mutta muuten kannattaa harkita mahdollista ostopäätöstä ja sillonkin vain alelaarista. Kelpo peli muuten, vaikka kärsiikin hiomattomuudesta.

Tales-sarja on jäänyt itseltäni hyvin vähäiselle huomiolle ja Symphoniaan tutustumista helpottikin huomattavasti hiljattain julkaistu Steam-versio. Ja kyllähän tästä huomaa ihan syystä, miksi tämä on sarjansa suosituimpia ja tunnetuimpia osia. Pelattavuus on kivenkovaa toiminta-RPG:tä ja kombojen hakkaamista, joka ei saa edes satunnaistaistelut tuntumaan missään vaiheessa puuduttavilta. Hahmot ovat ok, mutta tuntuvat välillä liian yksipuolisilta. Juoni puolestaan, vaikka sekin on ihan menevä, niin laahailee suurimman osan ajasta todella pahasti, minkä lisäksi yhdentekevä kerronta saa tietyt tärkeät plot pointit tuntumaan jotenkin tyhjiltä. Mielenkiintoinen maailma pitää kuitenkin mielenkiintoa yllä. Symphonia kärsii kuitenkin eniten ylipituudesta ja lopetuksia on enemmän mitä Kuninkaan paluussa. Pelasin tätä peliä yli 40 tuntia ja jäin jumiin yhteen pomomatsiin, mutta syy miksi jätin tämän kesken oli ihan yksinkertaisesti vain siinä, että mielenkiinto alkoi loppua. Palaan kyllä varmasti joskus vielä tämän pariin, mutta näin pitkä peli yhteen menoon tuntuu melko ylitsepääsemättömältä.

Hauska indie-tribuutti Sonicille ja muille Mega Drive -klassikoille (mm. Gunstar Heroesille nostetaan hattua useaan otteeseen). Nopeatempoinen tasoloikka, jonka tasosuunnittelu ja pomotaistelut ovat rautaa. Harvinaista tosin 2D-tasoloikalle, tässä on myös pitkiä välivideoita ja kuivaa huumoria. Näiden verhoama ääninäyttely ja dialogi ovat todella amatöörimäisiä, mutta sopivat kuitenkin ihastuttavalla tavalla pelin ällösöpöön maailmaan, etten voi kuin arvostaa. Pääsin pelin loppubossiin, joka osoittautui äärimmäisen hankalaksi. Pitänee joskus palata tähänkin uudestaan.