Elokuvat ajalta '09

Mun käsitykseni mukaan 15 Minutes on yksi niistä elokuvista, joista moni ei sen pahemmin pidä ja jonka monet arvioi kahdella keskitasoa hiipivällä verbillä. Mä en tiedä, kuinka harvaan joukkoon kuulun, mutta otaksueni harvaan ollessani sitä mieltä, että 15 Minutes on kestonsa ajan erittäin viihdyttävä, jännittävä ja tietyllä tapaa tuore toimintalokuva.

Jokainen pää- ja sivuosaa toimittava rooli on kirjoitettu hyvin; jokaisesta löytyy mieleenpainuvia ja persoonallisia piirteitä, eikä yksikään hahmo tunnu harmaalta. Juoni on jotenkin odottamaton ja jotenkin ontuen hauska, mutta se toimii erittäin hyvin. Mä ehdin elokuvassa nauraa roolihahmojen kanssa, jännittää roolihahmojen puolesta, tuntea empatiaa roolihahmoja kohtaan ja tuntea vihaa roolihahmojen mukana, ja mä kirjaimellisesti heittäydyin sen mukaan kuin pieni lapsi alamäessä heittäytyisi luistimien kantamana.

15 Minutes on kokonaisuutena arkinen elokuva siinä suhteessa, ettei se ole suuren visionäärin työtä (vrt. Ridley Scott, Mann) eikä siinä ole tappavan vaikeita, symbolistisia liimapintoja, eikä se tosiaan ole tyylillisesti (vrt. väkivalta) älyttömän erottuva.

Se on kuitenkin energinen, jotenkin aito ihan lajinsa elokuvana, ja se esittelee muutaman aikamme tunnetuimmista näyttelijöistä hyvässä kunnossa. Grammerin hahmoa seuratessa mulle ei kertaakaan tullut mieleen Frasier, eikä De Niroa silmäillessä tullut mieleen sitä elähtäneen, väkisinkirjoitetun etsivän roolia, johon jotkut historiamme ansioituneimmista näyttelijöistä vanhempina joskus valitettavasti joutuvat/lähtevät.

Enkä oikeastaan tunne tarvetta sen enempää perustella elokuvan ansioita. 15 Minutes oli ilmiselvästi sellainen elokuva, joka olisi kovin helposti saattanut olla mun mielestä huono, mutta joka välittömästi iski luihin asti. En mä jatkuvasti sitä katsoessa edes tiennyt, mikä mua vetosi missäkin kohdassa. Hyvä se kuitenkin musta oli.

Butlerin ja Foxxin yhteistyönä kolisteleva trillerijännäri on lopussa vähän yliampuvaksi kiihtyvä, mutta kuitenkin reilun keskivälin mitoille asti ihan jännittävä elokuva. Mua ei aivan pahimman skeptikon tavoin häirinnyt loppupuolen suurtakin suuremmat kostosuunnitelmat – mitä ne sylkivät elokuvaa vasten valitettavaa epäuskottavuutta –, koska en alunalkaenkaan enkä elokuvan aikana luvannut itselleni odottaa siitä erikoisen hyvää elokuvaa. Viihdyttävää ja jännittävää, muttei yllätyksellisen nokkelaa.

En halua yksityiskohtaisesti tehdä juonesta tiivistelmää, sillä se on helposti noukittavissa sadoista muista Law Abiding Citizeniä koskevista teksteistä, ja jos ei muualta, niin trailerista. Tiivistelmän tiivistän kuitenkin sillä tavalla, että kyse on oikeusjärjestelmää vasten hyökkäävästä, pitkäjänteisestä, mutta lopulta varsin ykstoikkoisesta ja lapasesta karanneesta kostosta, jonka epäoikeudenmukainen ja ennemminkin rikollisia palveleva kuin tuomitseva oikeushallinto potkaisee liikkeelle.

Jamie Foxxin hahmo ei ole patsastelua pahimmillaan, joskaan se ei myös ole kovin monipuolinen tai syväkantoinen. Owenin roolihahmo ja sen työstäminen ratkeaa elokuvan aikana kahteen suuntaan – välillä se toimii hyvin, palvellen aggressiivista tarinaa satunnaisilla, lyhyillä tunteenpilkahduksilla, kun taas välillä yhtä huonosti kuin monessa muussakin katkeran ja kostonhimoisen miehen elokuvassa. Muutamat kohtaukset, joissa Owen turhautuneisuudestaan räjähtää verbaalisesti vasten Foxxin kasvoja, on ratkaistu kusten vasten juoksua; sieltä missä aita on matalin, sekä dialogin että sen esittämisen suhteen.

Law Abiding Citizen on vuoden sisällä kymmenissä määrin julkaistavia keskivertojännäreitä aavistuksen verran tyylikkäämpi, jännittävämpi ja mielenkiintoisempi, mutta häiritsevän monella tapaa Hollywood-tuotannolla kasteltu elokuva, joka olisi toiminut paremmin ilman sitä koneistoa, joka tuntee tarvetta tarjota katsojille 'kolossaalisen' ja 'ennakko-odotuksia vispaavan' teramagneetin.