Join Listal here 
Existing members 
Login here 
Join Listal to create lists, share images, get recommendations and much more
Avatar
Added by E-Mies

on 27 Jan 2009 09:06

 
39
9275 Views   7 Comments

Watched in 2009

Sort by: Showing 1-50 of 221
Next » 1« Prev
People who added this item 1164  Average listal rating (739 ratings) 5.1  IMDB Rating 5.9 
1. Brüno (2009)
YHTEENVETO:

Okei, elikkä maanantaina saan tietokoneeni korjattuna takaisin ja pääsen takaisin kuvioihin. Vuosi 2009 oli elokuvakatseluineen varsin antoisa vuosi. Päiväkirjassa on merkintä 220 katsotusta elokuvasta, vaikka todellisuudessa määrä on muutamakymmen elokuvaa suurempi. Varsin laidasta laitaan tuli elokuvia totisesti katsottua, niin mestarillista kuin kurapaskaakin. Harmittavasti loppuvuosi meni penkin alle, kun virusmörkömies hyppäsi koneen kimppuun ja jouduin kuvainnollisesti "teholle." Kiitokset kaikille leffapäiväkirjaa kaksi-reikä-reikä-yheksän äänestäneille ja lukeneille. Asiaan palaan uuden leffapäiväkirjan, jossa on kappas kummaa yksi vuosi enemmän.

E-Mies
E-Mies's rating:

People who added this item 4620  Average listal rating (3107 ratings) 6  IMDB Rating 6.5 
2. The Da Vinci Code (2006)
29.11.09 TV

Huomio kaikille leffapäiväkirjaa lukeville! En pääse toistaiseksi päivittämään/kommentoimaan kovinkaan analyyttisesti katsomiani elokuvia, sillä oman tietokoneen hajotessa ja uutta odotellessa olen joutunut asioimaan kirjaston tietokoneilla ja kärsimään ajanpuutteesta. Pisteyttämässä toki käyn katsotut lehevat aina kun saa revittyä aikaa, tosin erinäisille foorumeille kuten Leffatykille ja Yhdelletähtöselle kirjoittaminen jää nyt harmittavasti väliin.

Itse olen joutunut itkemään lähestulkoon verikyyneleitä, kun en ole tänne, rakkaalle saitille, päässyt pahalle löyhkääviä tusinaraaputuksiani kirjoittamaan, mutta valoa näkyy jo tunnelin päässä... Sitä odotellessa, palaan asiaan pahimmassa tapauksessa vasta tammikuun puolella, mutta jos vain mahdollista, niin joulupyhien jälkeen.

E-Mies
E-Mies's rating:

People who added this item 1757  Average listal rating (1078 ratings) 8.1  IMDB Rating 8.3 
3. Raging Bull (1980)
29.11.09 DVD

Yhdeksi amerikkalaisen elokuvan hienoimistta saavutuksista kehuttu, Martin Scorsesen ja Robert De Niron sähäkkä yhteistyö Kuin raivo härkä (1980) ottaa reilusti etäisyyttä neljä vuotta aikaisemmin ilmestyneen Rocky (1976) glamouriin ja kimallukseen. Olihan toki Sylvester Stallonen esittämä nuhruinen takapajulan pumminyrkkeilijä Rocky Balboan tarina kuin paras esimerkki "ryysyistä rikkauksiin"-dramatisoinnista. Silti Scorsesen kuvaus hetken parrasvaloissa komeilleesta Jake LaMottasta on rähjäisyydessään ja rymistelevässä ulkomuodossaan suorastaan primitiivinen näky. Tähän kun ynnättään Robert De Niron suorastaan vereslihan eleinen, antaumuksellinen roolisuoritus on sisintä raastava henkilötyyppikuvaus valmis.

Kuin raivo härkä kertoo väkivaltaisen persoonan entisen nyrkkeilyn maailmanmestarin Jake LaMottan (De Niro) tarinan. Jake on henkisesti pidättyväinen jörö, kuin normaali perussuomalainen mies. Hän ei osaa puhua tunteistaan ei pukea niitä sanoiksi eikä edes eleiksi. Niitä on hankala kertoa jopa teräväkieliselle velipojalle Joeylle (Joe Pesci), joka yrittää pitää romuluisen veljensä moraalisesti oikealla polulla, vaikka itse luuhaa ties missä ojukoissa. Paha olo ja tyytymättömyys itseensä ja elämäänsä puretaanki sitten nyrkkeilykehässä kuin silmittömän raivon valassa. Jake on pidättelemätön, kuin punaista näkevä härkä. Kuin raivo härkä. Jake kokee nyrkkeilyottelun symbolisena allegoriana, kuin syntien sovittamisena. Hän vie itsensä äärirajoille, ottaa tietentahtoen osumaa ja nauttii siitä. Hän on kuin sadomasokistinen eläin, jonka sisin on särkynyt lopullisesti. Jake löytää pian veljensä kautta toivon uudesta. Viehättävä blondi Vickie (Cathy Moriarty) tunkeutuu karskiutuneen Jaken kovan ulkokuoren läpi, mutta löytääkö sieltä mitään? Jake ei osaa sopeutua uuteen elämänvaiheeseen ja pian väkivalta alkaa sekoittua siviilielämään ja nyrkkeilykehäksi sopii aivan yhtä hyvin myös oma olohuone. Jake ajautuu pysäyttämättömään väkivallan kierteeseen ja sokeutuu mustasukkaisuudesta ja raivosta. Paha saa palkkansa tunnetusti, mutta kuka onkaan tarinassa itse iso paha susi?

Scorsese on luonut epätavallisen rakkauskertomuksen piinkovan nyrkkeilykuvauksen pariin. Hän yhdistää jo valmiiksi tuhoon tuomitun romanssin absurdiin väkivaltaan ja saa luotua jotain omituista. Välillä jopa sovinistisuuden ovia kolkutteleva tarina on katkera. Miten mies, joka ei pysty pitämään nyrkkejään ja hermojaan kurissa kehän ulkopuolella tulee toimeen perheenisänä ja rakastavana aviomiehenä? Koska perheväkivalta on Suomessa harvittavan yleistä ainakin tilastojen mukaan on Kuin raivo härkä haavoittavan arkipäiväistä seurattavaa. Aina eivät nyrkiniskut runno ja riko pelkkää ulkokuorta, vaan joskus iskut satuttavat sisintä ja saavat inhimmiliset tunteet katoamaan mustelmien ja veren alle. Scorsese tuo vertauskuvallisesti esille sen, mitä on hankala sanoa ääneen. Ja mikä vielä huimempaa; Robert De Niro tuo roolisuorituksessaan esille kaiken sen, mitä on lähes mahdoton pukea sanoiksi.

Roolihahmolleen koko olemuksellaan omistautuva De Niro tekee uransa tyydyttävimmän ja fyysisesti haastavimman roolisuorituksen. Kun ehtoopuolella roimasti lihonut Jake LaMotta kuvataan suorastaan läskinä ahmattina, De Niro lihotti parikymmentäkiloa vyötärölleen ja käski pistää kamerat pyörimään. Muutaman viikon kuluttua uimarengas oli kadonnut ja paino jälleen tasapainossa. Moista omistautuneisuutta näkee nykypäivänä harvoin. Vain Christian Balen henkiriepua rasittavat painonpudotukset ovat yhtä tunnettuja. De Niro tekee myös huikeaa emotionaalista vaihtelua tuodessaan esille raivoa, vihaa, mustasukkaisuutta ja katkeruutta, ja tuoden vastapainoksi esille iloa, naurua ja härskejä vitsejä.

Fyysistä ja henkistä ahdinkoa kuvaava tarina kulkee eteenpäin roimakkaasti. Visuaaliset, vauhdikkaasti kuvatut nyrkkeilymatsit ovat erinomainen esimerkki luovasta ja ammattitaitoisesta kamerankäytöstä. Scorsesen kuvaajana toiminut Michael Chapman käytti mm. rullaluistimia pysyäkseen alati tilanteen keskipisteessä. Kokonaisuutena Kuin raivo härkä on Scorsesen synkkämielisin (ihme kyllä jopa Taksikuskiakin synkempi) kuvaus raivosta ja sen pidättelemättömyydestä, kuten myös raivoksi kohdistuvasta mustasukkaisuudesta, joka lopulta tuhoaa LaMottan viimeisimmätkin rippeet. Katkera lopetus vetää viimeisen siveltimen vedon lähes täydelliseen ja henkisesti ahdistavaan elokuvaan.






E-Mies's rating:

People who added this item 3363  Average listal rating (2169 ratings) 8  IMDB Rating 8.4 
4. Full Metal Jacket (1987)
28.11.09 DVD Rewatch


Lyhyt ja huono kommentti. Pahoittelen, sillä aika ei riitä nyt pitemmän revikan rustaamiseen.

Ei muutosta arvosanaan. Toisen kerran katselin ajan kuluksi ja muistin virkistämiseksi ja lujaahan se iski jälleen. Raastaava kuvaus simputuksesta ja lähes pakkomielteenä kalvavasta tappamiskulttuurista, jossa tavallisista räkänokkatallaajista koulutetaan armottomia tappokoneita ja kaikki inhimillisyys vedetään kyselemättä pöntöstä alas. Alokkaiden koulutusosio jää mieleen näppärän dialoginsa ansiosta ja Vincent D'Onofrion ylipainoisen hahmon säälittävyydestä, joka kostautuu myöhemmin kohtalokkaasti. Joillekin armeija on vain liikaa...

Loppuosioltaan viihdyttävä ja ankara kuvatessaan sinisilmäisten sotilaiden löyhää moralismia; tapa tai tule tapetuksi -periaatteen voi heittää roskakoriin. Kubrick viestittää elokuvallaan enemmänkin sanomaa; tapa huvin vuoksi ja tapa vielä vähän lisää.
E-Mies's rating:

People who added this item 3295  Average listal rating (2168 ratings) 8.1  IMDB Rating 8.4 
5. Monty Python and the Holy Grail (1975)
28.11.09 DVD

Anarkistinen ja räävitön pilailumeininki jatkuu tuttuun Monty Python tyyliin, tosin tällä kertaa puolitoistatuntisena kokoillan elokuvana. Viisikko käsikirjoitti ja ideoi perustan ja juonikaavion, josta riitasointuinen parivaljakko, Terryt Jones ja Gilliam ohjasivat enemmän tai vähemmän yhteistyöhenkisesti komediagenren virstanpylvääksi laskettavan hupailun. Ohjaajakaksikon riidat ja taiteelliset erimielisyydet toimivat jo itse hupaisana anekdoottina ja sävyttivät tapahtumarikasta kuvausaikataulua, jota rikkoi muun muassa myös ongelmallisen pieni budjetti. Loppujen lopuski totuus on tarua ihmeellisempää ja pieni budjetti oli ehkäpä tärkein puuttuva osanen siivittämään hykeryttävät sketsit omiin stratosfääreihinsä asti. Onni onnettomuudessa, voisi sanoa...

Anarkismi on ehdottomasti pääelementti elokuvan komediassa. Sen huomaa ja alkutekstipilailussa, joka edustaa tuttua Lentävä sirkus linjaa ja kirvoittaa ensimmäiset naurut katsojasta ulos jo kolmen minuutin kohdalla. Yllättäväksi satiirin kohteeksi on valittu keskiaika, tiukkamielisine aatteineen. Kuningas "Artur" (Graham Chapman) vaeltaa pähkinänkuorihevosellaan ympäri wanhan ajan Englantia etsien linnaa ja ympäripyöreää pöytää itselleen. Matkan aikana Artur törmää kaistapäisiin hahmoihin, muun muuassa pettämättömällä päättelylogiikalla varustettuun Sir Bedevereen (Terry Jones) huvittavassa "kuinka tunnistetaan noita?" oppitunnissa. Arturin mukaan tarttuu myös raivotautinen Sir Lancelot (John Cleese), joka verhoaa raivohulluutensa buddhalaisuutta erehdyttävästi muistuttavaan "idiomiin". Kun loputkin ympäripyöreän pöydän kapeat ritarit (Eric Idle, Terry Gilliam ja Michael Palin) ovat liittyneet voittamattomaan remmiin alkaa itse Jumalan ohjeistama, Pyhän Graalin maljan metsästys. Sittenpä kohdataanki mahdottomia haasteita, kuten mm. hirvittävä tappajajänis, rääväsuinen ranskalainen, "ni-ritarit" ja ongelmallinen pusikonetsintähaaste. Loppujen lopuksi suurimmaksi haasteeksi muodostuu se, kuinka selvitä vatsalihaksille hallaa tekevistä naurukohtauksista edes jotenkin tervejärkisenä?

Makuasia on toki makuasia, mutta kaikki eivät silti lämpene Monty Pythoneiden karkealle, satiiritäytteiselle komedialle. Huumorin siemen kukkii monien ennakkokäsitysten ja tabujen alla jota brittiviisikko rikkoo häpeilemättömästi. Olipa kyse sitten noitavainoista, keskiajan siveellisyydestä tai tiukkamielisestä ajattelutavasta, parodisoinnin ilkikurinen valokeila kohdistuu lähes kaikkeen mahdolliseen. Monty Pythonin huumori on älykästä ja eleganttia. Se on myös (kuten onkin jo useasti sanottu) räävitöntä, hullunkurista ja rajoja rikkovaa. Mikään aihe ei ole liian tabu tai kiistanalainen käsiteltäväksi. Se, jos mikä on riskienottokykyjä ja taiteellista luovuutta parhaimmillaan.

Näyttelytyöltään erinomainen(sama tuttu "ilmekyseenalaistaminen" * jatkuu Lentävä sirkus tyyliin), huumoriltaan piikittelevä ja aihepiiriään hupsusti käsittelevä merkkiteos on mukaansatempaavaa, katsojaa kouristelevaa ja viihdyttävää hupailua, joka vaatii jonkin sortin kieroutunutta ja älykästä huumorintajua kaikkea nerokkuutta ymmärtääkseen. Lopuksi voisi todeta, että Drebinit, Ace Venturet, Epic ja Scary Moviet voivat hävetä ja katsoa miltä näyttää sanankirja kohta "komedia", joka mitä todennäköisemmin viittaa tähän mestariteokseen.

*= Ilmekyseenalaistaminen on teatterinäyttelyssä käytetty termi, jolla viitataan ns. "pokerinaamaan" ja ristiriitaisen tilanteen laukaisemiseen vakavalla ja kyseenalaistavalla ilmeellä. Muun muassa Terry Jones käyttää tätä näyttelyelettä usein Lentävä sirkus -sarjan jaksoissa kuten myös tässäkin elokuvassa.


Vapise ja pelkää, kun ympäripyöreän pöydän kapeat ritarit tulevat pähkinänkuorihevosillaan ratsastaen!
E-Mies's rating:

People who added this item 3040  Average listal rating (1849 ratings) 6.9  IMDB Rating 7.3 
6. Eyes Wide Shut (1999)
14.11.09 TV

Eyes Wide Shut ei ollut pelkästään perfektionistisen Stanley Kubrickin viimeinen ohjaustyö. Se oli myös miehen kiihkeätempoisin elokuva ja tabuja rikkova tutkielma seksuaalisuudesta, salaisen intohimon ja seksuaalisen suvaitsevaisuuden rajojen ylittämisestä. Kubrick pukee sanomansa pariskuntaan, jonka kulissimaisen avioliiton sisällä piilee synkkiä, seksuaalisen tyydyttämättömyyden synnyttämiä ajatuksia. Tom Cruise esittää vaurasta, moitteettoman ja huolitellun ulkonäön omaavaa lääkäriä Billiä. Bill on hyväkäytöksinen seurapiirieläin ja glamourmagneetti, jonka elämä näyttäisi ulkopuolisen silmin täydelliseltä. Billillä on seksikäs ja puoleensavetävä vaimo, Alice (Nicole Kidman), joka nauttii elämästään rikkaan miehensä ja 7-vuotiaan tyttärensä kanssa. Tässä kohtaa Kubrick lyö pöytään sävähdyttävimmän valttinsa. Hän piilottaa synkimmät seksuaalifantasiat tavallisen ja viattomalta vaikuttavan pariskunnan kiiltävän ulkokuoren sisälle. Eräiden juhlien jälkeen Alice pamauttaa koko huolettoman luksuselämäharmonian suoraan roskikseen toteamalla miehelleen, että on ajatellut pettämistä ja syrjähyppyä useamman kerran varsinaiseen toimintaan kuitenkaan ryhtymyttä. Pelkkä tabun rikkominen ja kielletyn kokeilu saa Alicen vaipumaan kiihottavien mielikuvien valtaan ja luo häneen kuin täysin uuden persoonan. Raivonsa hämmennykseen ja hillittyyn käytökseen verhoava Bill päätttä ei ole uskoa vaimonsa muutosta. Kostaakko vai hyväksyäkö todellisuus ja jatkaa päivittäisen lihamurekeperhepäivällisen mutustamista puolityytyväisenä? Piinaavan kysymyksen varjolla Bill ajautuu mitä omituisempiin tilanteisiin, jossa hänen seksuaalinen lojaalius joutuu koetuksella ja mielen sisään kätkeytyneet, pelottavat fantasiat ottavat yliotteen...

Ei ihme, että Eyes Wide Shut on Kubrickin kiistelltyin ja parjatuin teos. Olipa kyse sitten ahdistavan synkkäsävyisestä seksuaalisuudesta tai länsimaisen seksuaalikulttuurin punnitsemisesta, Kubrick saa luotua katsojaan elokuvallaan äärimmäisen aseistariisumisen ja alastomuuden tunteen. Onko seksuaalifantasioiden suvaitsevuudella ja hyväksyttävyydellä oma rajansa? Limitti, jonka yli menevät ajatukset ovat itsessään häiritsevän pervoja ja kiellettyjä. Voiko ihmisiä luokitella fantasioiden tai seksuaalisten mielihalujen perusteella? Kubrickin joutsenlaulu on tyypillisesti ironinen; vastauksia kysymyksiin ei saatu eikä varmaan tulla saamaan koskaan.

Eyes Wide Shut on jäntevän kerronan ja vahvaeleisen näyttelyn sävyttämä elämys. Nicole Kidman omistautuu haastavaan rooliin täysin kropallaan ja elkeillään. Melkeinpä puolet elokuvasta alasti esiintyvä Kidman joutui henkisesti raskaaseen rääkkiin; hänen täytyi olla samaan aikaan viettelevä, seksikäs ja kiihottava, mutta myös särkyneen identiteetin takaa paljastuva epävarma persoona. Hänen roolihahmonsa Alice ei saa tarpeeksi tyydytystä himoihinsa ja ajautuu tuuliajolle fantasioidensa kanssa. Hän on päivisin kiltti, pullantuoksuinen kotiäiti, joka auttaa tytärtään koulutehtävissä ja joululahjojen valinnoissa. Öisin hän on kuin saalistaja. Aina vain lisää janoava tyydyttymätön sielu, jonka halut käyvät kerta kerralta tummemiksi ja ehkäpä jopa väkivaltaisemmiksi.

Jos Kidman onnistuu vakuuttamaan, sen tekee myös Cruise. Tyypilliseen yksi-ilmeiseen koukkunokkailuun ja ethanhunt-akrobatiaan jämähtänyt Cruise on kuin eri persoona tuodessaan paksulompakkoisen lääkärimiehen ahdistuksen julki. Miksi vaimo janoaa lisää, vaikka olen komea, rikas, hyvätapainen, rehellinen ja kiltti perheenisä? Arkipäiväinen kysymys on voinut käydä monienkin suomalaismiesten mielessä ja juuri sen takia se on Kubrickin otteissa erittäin piikittelevä ja vastaukseton. Tutkimattomia ovat ihmismielen tiet. Cruise esittää vakuuttavasti Billiä, joka naiset naulitsevaan kestohymyyn turvauten joutuukin todenteolla miettimään omia, piileskeleviä fantasioitaan ja niiden inhimillisyyttä. Onko oikein haaveilla absurdeista joukko-orgioista, joihin on itse luonnollisesti osallistunut?

Kubrick sekoittaa täydellisesti todellisuuden ja haavemaailman, realismin ja silmälummeen. Loppujen lopuksi katsoja ei tiedä, mikä on totta ja mikä unenomaista fantasiaa? Elävätkö päähenkilöt fantasiassa ja haaveilevat vain todellisuudesta vaiko toisinpäin? Sitäpä saakin miettiä ihan urakalla. Eyes Wide Shut on kiehtova, hämmentävä ja ahdistava kertomus ja tutkielma seksuaalisuudesta ja sen rajattomasta aihepiiristä. Se on myös katsojaa piinaava koettelemus, jonka mukaan ihmisten ainoa päätehtävä on nussia, nussia ja nussia. Totta vai ei? Sitä on hankala sanoa ja jokaisella on luonnollisesti oma kantansa asiaan, mutta yksimielisiä ollaan ainakin siitä, että Kubrickin ura päättyi yhteen herran parhaimmista mestariteoksista.

E-Mies's rating:

People who added this item 1759  Average listal rating (1181 ratings) 7.3  IMDB Rating 7.7 
7. Inside Man (2006)
9.11.09 TV

Ei ole suoranaisesti mikään ihme asemmoitua skeptisesti Spike Leen pankkiryöstötrilleriä Inside Mania kohtaan. Jean-Pierre melvillen mestarillisen Le Cercle Rougen (1970), Jules Dassininin bankjobleffojeen kuninkaan Rififin (1955) ja Sidney Lumetin Hikisen iltapäivän jälkeen melkeinpä kaikki vippakonstit ja neronleimaukset on jo nähty. Niinpä herää kysymys, pystyykö Spike Leen jännäriteos erottumaan yllämainitusta laatujoukosta vai onko se vain yksi valkoinen lammas muiden joukossa?

Denzel Washington esittää karismaattisella vauhdikkuudella ylimielestä poliisimies Keith Frazieria, jonka maine on poliisien keskuudessa likaantunut rahanpesusyytöksistä. Frazierilla onkin elämänsä tilaisuus pelastaa maineensa ja hankkia vähän pissaa päähänsä ratkaisemalla "täydelliseksi pankkiryöstöksi" suunnittelun rikoksen. New Yorkin luksuspankissa onkin hikiset ja jänskät paikat, kun monotonisesti mörisevä Dalton Russell (Clive Owen) aiheuttaa melkoisen panttivankidraamaan ja kiperän ryöstöoperaation. Mukaan ängettään vielä omituisen pankinomistajan Arthur Casen (Christopher Plummer) henkilökohtaisia dilemmoja ja viehättävän Madeleine Whiten (Jodie Foster) näsäviisasta nenästelyä. Sitten on jälleen kerran se vanha kunnon lankavyyhti kasassa, joten eikun vain kutomaan...

Inside Man ei erityisemmin erotu harmaankirjavasta nykypäivän huttumassasta. Spike Lee tuo oman näkökulmansa pankkiryöstöön, joskin aika näkymättömästi. Itse varsinainen ryöstö on sitä tyypillistä kieroutuneen neron luovuuden esittelyä. Suunnitelma on luonnollisesti aukoton ja sitä toteutetaan sekä hillityn ja harkitun sivistyneesti, sekä tuohtuneen väkivallan ja lipevän suunsoiton sekoituksella. Itse pankkiryöstäjää esittävä Clive Owen jättää motiivikysymykset ärsyttävän avonaisiksi. Jotain henkilökohtaisia ärrinmurria mies yritti kai pankkiryöstöllä purkaa tai sitten vain todistaa nerokkuuttaan hölmistyneenä vierestä töllöttelevälle Denzel Washingtonille. Niin tai näin Inside Man on liian tavallinen saadakseen mitään merkittävää virityksissään aikaan.

Elokuvakerronnallisesti Lee yrittää luoda näppärää vaihtelua. Tapahtumien kronologisen kulun hetkittäinen muuttaminen on tehokeinona loppujen lopuksi aika ponneton kikka. Ryöstöjännityksen väliin kuvataan yhtäkkiä myöhempään ajanjaksoon sijoittuvaa panttivankien haastattelua, jonka pitäisi kai synnyttää katsojassa väristyksiä tyyliin: "On tää ohjaaja aika konna ku tuosta yhtäkkiä hypättiinkin myöhempään aikaan ja sit palataanki takaisin!". En kuitenkaan näe oikein varsinaista kerronnallista funkiota kyseisessä kikassa, joten turhaksi nyanssiksi se vain jää. Muuten Lee virittää jännittävän tunnelman koko ryöstön ajaksi ja lopetus jättää jonkinlaisen "vau, olipas tarkasti suunniteltu." fiiliksen. Lee änkeää normaaliin juoneen myös melko turhaa ylimääräistä virittelyä pankinjohtaja Plummerin ja salaperäisen Fosterin välille, mutta sekin jää puolipitkäksi villalangaksi vailla loppusolmua.

Kokonaisuutena Inside Man on hyvin otteessaan pitävä keskivertojännäri, jossa kierot konnat ottavat mittaa toivottomista poliiseista. Välillä kuitenkin erehdytään turhille sivupoluille, jotka heikentävät muuten tarkkaa kerrontaa. Mitään erityistä ei tästä paistanut läpi. Mukiinmenevää näyttelyä, joskin Clive Owen ei tunnu pääsevän eroon piinaavasta kestopökkelyydestä. Mukavaa iltaviihdettä.

E-Mies's rating:

People who added this item 891  Average listal rating (578 ratings) 6.4  IMDB Rating 6.8 
8. The Firm (1993)
8.11.09 TV

Mukiinmenevää lakitrilleriä Sydney Pollackilta, jossa "maratonisti" Tomppa "hooknose" Cruise pääsee jälleen ottamaan muutaman kiperämmän juoksuaskeleen. Cruise esittää nuorta, Harvardista valmistunutta juristia Mitch McDeerea, jolle tarjotaan unelmatyöpaikkaa timanttitarjottimelta. Palkka on sen verran huima, ettei lottokuponkeja tarvitsi hampaita narskutellen viedä R-Kioskille, mersukin löytää itsensä hulppean talon takapihalta. Mikäpäs siinä elellessä, harmi vain kun Tompan perkele ei kauan ehdi rahoistaan nauttia, kahden epämääräisen kuolemantapauksen kääntäessä päivärytmin ylösalaisin. Epäilyttävän avokätinen "Firma" ei näytä puhtaalta pulmuselta, eikä pussissakaan taida täysin puhtaita jauhoja olla. Sittenpä tuimistellaan ja hölkkäillään parituntisen eestä vailla selvää määränpäätä.

Firma on tasapaksu ja perusjännittävä trilleri, jossa konnat ovat kieroja kuin korkkiruuvi ja sinisilmäinen Tomppa joutuu hämmennyksen vallassa koko hulabaloon keskelle. Mitään maailmaa mullistavaa ei ole tarjolla, Gene Hackman latelee tyylikkäästi karismallaan nasevan sarkastisia heittojaan ja Jeanne Tripplehorn synkistelee surullisena vaimokkeena. Mukiinmenevää ysäriviihdettä.


Tomppa pääsee jälleen pinkomaan hikipäissään konnia karkuun...
E-Mies's rating:

People who added this item 2497  Average listal rating (1728 ratings) 7.7  IMDB Rating 8.1 
9. Star Trek (2009)
8.11.09 DVD

Pahoittelen jo näin etukäteen huonoa kirjoituslaatua, sillä kiirettä riittää, aikaa ei. Elikkä elikkä, kauan odotettu, spekuloitu ja hypetetty moderni Star Trek-filmatisointi oli enemmän kuin odotettu tapaus, kunnes vihdoin sen pääsin katsastamaan. Odotuksia en paljoa asetellut, sillä nykyaikaiset massatehosteet, superbudjetit eivät ole laadun vaan enemmänkin spektaakkelihutun tae. Päätin olla kuitenkin asennoitumatta skeptisesti ja katselin elokuvan varsin avoimin mielin. Ja voin sanoa, että pidin näkemästäni.

Star Trekin päivityksen nykyaikaisiin muotteihin ohjasi JJ. Abrams, joka on Hollywoodissa vielä varsin tuore tapaus. Olihan miehen kolmen vuoden takainen Mission: Impossible 3 ihan kelpo tavaraa, varmaankin parhain osan kehnosta sarjasta. Star Trek antaa selvän näytteen nykyaikaisuudesta heti toiminnallisesssa alkukohtauksessa. Ulkonäkö on todellakin viimeisen päälle viimeisteltyä niin visuaalisesti kuin lavasteellisestikin. Paukkuja riittää, musiikit jylhäävät ja katselua ei ainakaan viihdyttävyyden puutteesta voi syyttää. Vinkkinä sanottakoon, että parhaimman katselunautinnon saa loistavan kotiteatterin kera (allekirjoittanut vetää ylimielisen ja ylpeän hymyn kasvoilleen), volat kaakossa ja mieluiten isosta telkkarista tai screeniltä.

Star Trekin alkuperäinen juoni ja idea ovat tuttua varsinkin fanikunnalle. Niinpä uudesta Trekistä voisi sanoa, että se on kuin kolmen kauden mittainen alkuperäinen sarja tiivistettynä kahden tunnin elokuvaksi. Elokuvan aikajakso alkaa nuoren James T. Kirkin (Chris Pine) syntymästä ja etenee villistä nuoruudesta aina aikuisikään ja sen synnyttämiin kysymyksiin vastuun ottamisesta. Kirk on egoistimainen hulivili, itsevarma ja ylpeä tekemisistään. Kiinnekohtia alkuperäiseen Kirkiin on havaittavissa ja hyvä niin. Vulcanusialainen neropatti Spock (Zachary Quinto) tutkiskelee ihmisrotua ja joutuu rotunsa syrjinnän kohteeksi, sillä hänen äitinsä on ihminen, eikä vulcanusialainen ja tätä pidetään kansan keskuudessa "epäpuhtautena". Viimeisimpänä keskushenkilönä on kyyninen lääkintämies ja Kirkin läheinen ystävä Leonard "Bones" McCoy(Karl Urban). Yhdessä nämä kolme joutuvat pelastamaan universumin katkeroituneen kostonhimoiselta romuluslaiselta Nerolta (Eric Bana), joka haluaa kostaa kaikille ja kaikelle läheisensä kuoleman.

Star Trek on viihdyttävää ja nautittavaa katsottavaa, joka miellyttää silmää varsinkin visuaalisesti. Enempää saati mitään itseään suurempaa se ei kuitenkaan ole. Juoni on tuttu ja kerronta turvallista. Tapahtumat etenevät kliseiseen ja kronologiseen tapaan eteenpäin, eikä taiteellisia vapauksia saati rohkeita tyylikokeiluja löydy. Tämä onkin varsin hyvä asia, sillä omaperäisyyden ja luovuuden virtaus voisi kokemattoman ohjaajan käsissä olla katastrofi. Star Trek on siis sanalla sanottuna tavanomainen, viihdyttävä ja nautittava elokuvakokemus, joka ei erotu massasta liikaa kumpaankaan suuntaan. Kuitenkin varsin hyvä siirto nykyaikaan, eikä mitään moitittavaa pahemmin löydy.

Sen sanoisin vielä, että niille jotka eivät sarjaa ole seuranneet, voivat kokea pieniä ymmärtämis- ja hahmottamisongelmia. Tapahtumat kun voivat tuntua melkoiselta tuubalta. Menee kuitenkin kelpona toimintafilkkana sen kummempaa asiantuntemusta omaamatta.


Tuttu kaksikko jälleen toiminnan keskipisteenä: Spock (Zachary Quinto) ja Kirk (Chris Pine).
E-Mies's rating:

People who added this item 2648  Average listal rating (1689 ratings) 6.4  IMDB Rating 6.8 
10. X-Men Origins: Wolverine (2009)
7.11.09 DVD

Pehmitetty, ei liian ilkeästi kirjoitettu ja sinisilmäiseen hyväuskoisuuteen ja toiveajatteluun perustuva skenaario. Myös todellisuutta kartteleva, satiiriin turvautuva ja kiltisti humoristinen anekdootti.

"Kiistattomasti ja yksiselitteisesti maailman paras ohjaaja Gavin Hood (filmografia liian pitkä, monipuolinen ja monikonsonanttinen kirjoitettavaksi) sai haasteellisen, mutta mestarilliselle luovuudelleen helpon tehtävän. Kuinka ohjata erinomainen mestariteos mammuttimaisella budjetilla ja nykypäivän ykkösnäyttelijöillä? Piece of cake tokaisi Gavin ja päätti luottaa kahden kynäniekan rustaamaan superkäsikirjoitukseen, joka olisi setelinsileä bestseller jopa sellaisenaan. Siihen kun vain pistetään Hugh Jackman elvis-pulisongeineen ja haravakynsineen karjumaan primitiivisiä viisauksia ja muutama clearasil-kasvo piilomainostamaan pepsodenttiä, niin saadaan tough-guy uskottavuutta ja hameväen huomio. Gavin nauroi tyytyväisenä idealleen ja päätti koristella koko komeuden tajunnanräjäyttävillä tehostepommeilla, paukuilla ja posatuksilla. Gavin nauroi jälleen tyytyväisenä ideoilleen ja lähetti Michael Baylle synttärilahjaksi paketin koiranpommeja ja uuden elokuvansa pluu-rei-version, luonnollisesti spin-off-elokuvaksikin kelpaavilla ekstroilla ja viis tuntia pitkällä director's cut versiolla. Gavin nauroi jälleen kerran ja tiesi tehneensä: eeppisen, mestarillisen ekspressionistisen mestariteoksen, joka oli virtaviivainen ja jonka - mikä tärkeintä - dvd-julkaisu sisälsi hienon kierrätyskotelon."


Totuudenmukainen, sopivan ilkeästi kirjoitettu ja sinisilmäiseen kriitikkonäkemykseen perustuva, pessimismin ja kyynisyyden sekoittama skenaario. Myös todellisuutta kohti tuijottava, vittuiluun turvautuva ja ilkeästi reilu anekdootti.

"Kiistattomasti ja yksiselitteisesti tuntematon neverhöörd hollyohjaaja Gavin Hood (filmografiassa muutama tusinadraama) sai haastellisen, ammatillisen kokemattomuutensa vaikeuttaman tehtävän. Kuinka ohjata lippuluukuilla menestyvä, sarjakuvaväkeäkin hiljentevä teos mammuttimaisella budjetilla ja nykypäivän ykkösnäyttelijöillä? Gavin tiesi homman joko täysin mahdottomaksi tai uskoi päättäväisesti työhönsä. Niin tai näin, lopputuloksena syntyi kehno, tehostekylläisyyteen luottava äksönraina, jonka aukkoinen käsikirjoitus sisältää liikaa tavaraa ja liian vähän asiaa. Wolverineen oli tarkoitus keskittyä, mutta mukaanpa tungettiin Deadpoolit sun muut antisankarit, joille tilaa olisi riittänyt myöhemmistäkin rainoista. Loppujen lopuksi juoneen jää liian paljon puolipitkiä lankoja, joita ei viitsitty punoa loppuun. Äksönikohtaukset ovat tämänpäivän hitiksi muodostuneilla turboleikkauksilla pilattu, eivätkä coolit mahtiloikat puolelta toiselle jaksa viihdyttää kertakatselua kauempaa. Musiikit jylhää Hugh Jackmanin möristessä primitiivisiä viisauksia ja nasevia huomautuksia. Kehnoa, kehnoa ja kehnoa..."

Ainoa täysin totuudenmukainen, koruton, oikeamielinen ja rehti totuus.

Mitä saa kun laittaa kaksi ammattitaidotonta, tekemiseensä sinisilmäisesti luottavaa lapsenmielistä idioottia päästämään teinipoikainnokkuudellaan luovuuden valloilleen?

- Huonon elokuvan ja vielä huonomman arvostelun.


Tuimana, parrakkaana ja manikyyriä vailla jälleen
E-Mies's rating:

People who added this item 547  Average listal rating (286 ratings) 8.8  IMDB Rating 8.3 
11. The Passion of Joan of Arc (1928)
4.11.09 PC Rewatch

Tanskalaisen ohjaajasuuruuden Carl Theodor Dreyerin kiistellyin, kohutuin, leimatuin ja palvotuin mestariteos Jeanne D'Arcin kärsimys on todellakin kaiken kehujensa arvoinen. Eivätkä nekään riitä yksinään todistamaan tämän elokuvallisen täydellisyyden loistokkuutta. Ärsyttävää hehkutusta, eikö olekin? Silti Dreyerin luomus on todellakin täydellinen. Se on dramaturgisen viimeistelyn huipentuma, eksistentiaalinen tunnekuvaus ja teemoiltaan niin ajaton kuin vain on mahdollista. Jos joku ei ole vielä tähän asti vakuuttunut Dreyerin merkkiteoksen mahtavuudesta, minun täytää kaipa jatkaa...

Elikkä, elikkä mistäs sitä aloittaisi? Jeanne D'Arc oli nuori maalaistyttö 1400-luvun Ranskassa. Hänet julistettiin myöhemmin ennenaikaisen kuolemansa jälkeen katolisen kirkon pyhimykseksi ja kansallissankariksi. D'Arc oli toiminut ranskalaisten sotasankarina ja vapauttajana englantilaisia vastaan, Ranskan ja Englannin ns. "satavuotisessa sodassa". d'Arc oli auttanut Kaarle VII:n nousemaan kuninkaaksi, kunnes hänet petettiin. D'Arc vangittiin ja annettiin englantilaisille oikeuden kuultavaksi. Kuukausia kestänyt oikeudenkäynti oli lähes farssinmittoihin yltänyttä pelleilyä. Kaikki tiesivät D'Arcin tulevan kohtalon ja hän joutuikin pitkäaikaisissa kuulusteluissa kidutuksen, pilkan ja syrjinnän kohteeksi. Häntä syytettiin hatarin todistein noituudesta, jumalanpilkasta ja siitä, että hän nosti Jumalan paavin yläpuolelle. Lopulta d'Arc tuomittiin roviolla poltettavaksi.

Alkuperäisiin oikeudenkäynti asiakirjoihin ja paperisiin dokumentteihin pohjautuen Carl Theodor Dreyer teki uransa merkittävimmän elokuvan. Tiukkana perfektionistina tunnettu Dreyer typisti kuukausia kestäneen oikeudenkäynnin yhteen intensiivisen kiihkeään päivään. Dreyer valitsi pääosaan, d'Arcin esittäjäksi komediannena ja maineikkaana teatterinäyttelijänä tutuksi tulleen Maria Falconettin. Dreyer vaati täydellisyyttä jokaiselta osa-alueelta, joten budjetti ylitettiin reilusti ja kaikenlisäksi pääosaa näytellyt Falconetti oli henkisesti romahtanut Dreyerin rajusta painostuksesta. Yleisö leimasi elokuvan, sen ilmestyttyään, flopiksi, mutta kriitikot rakastuivat ja suoraan sanoen palvoivat sitä. Harmillisesti kopiot alkuperäisestä versiosta tuhoutuivat tulipalossa, kunnes vasta 1980-luvulla löydettiin versio, joka myöhemmin restauroitiin. Kaikki nämä mielenkiintoiset seikat lisäävät vaan entisestään Jeanne d'Arcin kiinnostavuutta.

Dreyer siis typisti kuukausia kestäneen oikeusfarssin yhteen päivään. Elokuva alkaakin, kun Jeanne tuodaan skeptisen tuomariston eteen. Dreyer käyttää lähes pelkkiä lähikuvia ja nopeaa leikkausta. Puolikuvia ja kokokuvia käytetään hillitysti ja harkiten. Juuri tämä tehokeino on varsinkin dramaturgisessa kerronnassa nerokasta; Dreyer supistaa huomion vain tärkeimpään ja unohtaa kaiken muun. Katsoja todellakin on tapahtumien keskipisteessä. Nopeasti vaihtuvia lähikuvia hyödyntäen Dreyer saa intensiivistä tempoa Jeannen ja tuomariston vuoropuheluihin, joka kattaa lähes kokonaan elokuvan sisällön. Ylimielinen tuomaristo pilkkaa ja halveksii Jeannea, kukaan ei tunnu haluavan edes ymmärtää Jeannen näkökantaa. Jos joku esittää pientäkään myötätuntoa, hänet leimataan jyrkästi porukalla Jeannen kannattajaksi. Painostavuus on suorastaan musertavaa, sillä kukaan ei halua asettua poikkiteloin järkähtämätöntä enemmistöä vastaan. Tätä teemaa nerokkaasti hyödyntäen Dreyer suorastaan repii ulos kaiken Jeannen kärsimän tuskan, pelon ja surun ja katsoja ei voi kuin sääliä avuttomana.

Dreyer käsittelee elokuvassaan uskonnollisuutta sen voimakkuutta eri tahoihin ja tapahtumiin. Jeanne d'Arcin kärsimys tuntuukin olevan kuin allegoria Jeesus Kristukselle ja hänen ristikärsimykselleen. Molemmat pelkäsivät tulevaa, mutta heidän uskonsa oli sen verran vahva etteivät lamaantuneet kauhusta vaan luottivat Jumalan johdatukseen. Vaikka katsoja olisikin ateisti tai ei välittäisi Raamatusta, Jumalasta tahi Jeesuksesta paljoa on Jeanne d'Arcin kärsimyksen katsominen unohtumaton ja merkittävä kokemus. Dreyer saa minimaalisen ja nopean kuvaustekniikan lisäksi tunteet esille Maria Falconettin elämyksellisen roolisuorituksen avulla. Falconetti joutui kuvausten aikana elämään hahmossaan ja se näkyy, jokainen vuodatettu kyynel, kaihoisa katse korkeuksiin ja lannistuksesta ja luovuttamisen tunteesta aiheutuvat eleet tulevat kuin Falconettin sydämestä ja vartalosta. Hänen esiintymisessään on mukana niin vakuuttavaa realistisuutta, että katsominen on häkellyttävää.

Dreyerin käyttämät teemat ovat ajattomia, niinkuin vuodatuksen alussa mainitsinkin. Skeptisyys, ennakkoluulot, epäuskoisuus ja kuolema periaatteen vuoksi ovat arkipäiväisiä vielä tänäkin vuosituhanella. Elokuvallisilta arvoiltaan Jeanne d'Arcin kärsimys on täydellinen sanan kaikessa merkityksessä. Dreyer keskittyy olennaiseen, saa jokaiseen kohtaukseen eloa, valoa ja tunnetta, saa puserrettua Falconettista todellakin kaiken ulos ja luo tunteita ravisuttavan myytin, kuvauksen ja kertomuksen, joka on tarua ja todellisuutta ihmeellisempää. Mitään näin merkittävää ja suurta tullaan tuskin koskaan luomaan.


E-Mies's rating:

People who added this item 1567  Average listal rating (914 ratings) 7.1  IMDB Rating 7.2 
12. Elephant (2003)
3.11.09 DVD

Kouluammunta Suomessa kuulosti vielä viitisen vuotta sitten uskomattomalta ja suorastaan naurettavalta jutulta. Varoittavana esimerkkinä kylläkin oli Columbine 1999 ja Virginia 2007, mutta hei, mehän elämme Suomessa, viiden miljoonan pikkuruisessa kannonkolossa, jossa ei koskaan tapahdu mitään... kuuluisat viimeiset sanat, sanoisi satiirikko ja tottahan se oli. Jokelassa 2007 tapahtunut verilöyly järkytti suomalaisia ja globaalisti koko maailmaa. Mikä järkyttävintä sama toistui Kauhajoella 2008. Mikäpä sitten saa harmittomat, alle parikymppiset koululaiset ja ryhtymään järjellisesti käsittämättömään verilöylyyn, jossa enemmän tai vähemmän viattomat saavat surmansa? Gus van Santin ohjaama Elephant (2003) on vaikuttavimpia kouluammunasta kertovia elokuvia. Siinä missä dokumentaristi Michael Mooren Bowling for Columbine (2003) tutkii kouluammuntaa faktojen ja dokumentin perusteella, van Santin Elephant luottaa enemmän mielikuvitukseen ja dramaturgiaan.

Columbinen high schoolissa 1999 tapahtuneeseen verilöylyyn perustuva Elephant kertoo kyseisen päivän tapahtumat lukuisten eri oppilaiden silmin. Se ei pohjaa pelkästään kahden ampujan Eric Harrisin ja Dylan Kleboldin tekoon, vaan lohkaisee katsojan tarkasteltavaksi palasen nuorten kouluelämää, ajattelutapaa ja arkea. Van Sant hyödyntää amatöörinäyttelijöitä ja realistisen oloista koulumiljöötä tuodakseen autenttisuutta tarinaan. Elephant hyppää kunnolla sisään kouluelämään ja tuo todentuntuisesti esille erilaisia persoonia ja tapahtumia.

Elephant on varsinkin siitä syystä ainutlaatuinen, että vaikka elokuvasta ottaisikin pois oleellisemman, itse kouluammunnan, se ei menettäisi siltiä tehoaan ja vaikutusta katsojaan. Jo pelkkänä nuoruuskuvauksena Elephant vakuuttaa ja kiehtoo. Van Sant hyödyntää epäkronologista kerrontaa ja suoraan sanoen pomppii eri hahmojen välillä nivottaen tapahtumat innostvaan tarinamaisesti yhteen. Esimerksi yksi samanlainen kohtaus, jossa poika ottaa toisesta pojasta käytävällä valokuvan, toistuu kolme kertaa: valokuvaajan, valokuvattajan ja sattunaisen ohikulkijan silmin. Van Sant ei käytä kyseistä kerrontaa pelkästään pikkukivana nyanssina, vaan se oikeasti toimii ja tuo vaihtelevuutta ja omaperäisyyttä tarinaan. Tämän lisäksi Van Sant käyttää kokeellista kameratekniikkaa, muun muassa pitkiä kamera-ajoja, joissa kamera kuvaa ja seuraa kävelee oppilasta hitaasti takaapäin monen minuutin ajan. Samalla katsoja kiinnittää huomiota keskipisteen ulkopuolella syntyviin tapahtumiin. Tämä jos mikä tuo autenttisuutta tarinaan.

Erinomaisen kerrontatyylin lisäksi Elephant tekee lähtemättömän vaikutuksen hillityllä sanomallaan, jonka provokatiivisuus ei tule kuitenkaan radikaalisti esiin. Van Sant ei alleviivaa, ei syytä eikä tuomitse tapahtunutta. Silti loppua kohti mentäessä orastavasti lähestyvä verityö saa katsojan kirjaimellisesti kiemurtelemaan ja natisuttamaan sohvan reunaa. Kaikkein kammottavinta (toisin sanoen parhainta) on, että Van Sant pohjustaa surmatyön tuiki tavalliseen koulupäivään normaaline aktiviteetteineen. Oppilaat käyvät tunneille, rupattelevat niitä näitä ruokalassa, on keskustelupiiriä ja töitä kirjastossa... näiden keskelle kaoottinen surmatyö kuulostaa viimeiseltä mahdolliselta asialta. Tämä epäsovinnaisuus saa hillitysti esitetyn väkivallan tuntumaan äärimmäisen vastenmieliseltä. Siinä, missä gore taikka slasher-genren yliverinen suoliaivomössöveriväkivalta puistattaa ja saa katsojan oksennuksen partaalle, Van Sant tekee saman selvästi tehokkaammin. Suurin syy tähän on autenttisuus ja tapahtumien realistisuus. Kun surmatyö loppuu on olo musertava ja surullinen. Ajatella, että tällaista kamaluutta on tapahtunut täällä koti-Suomessakin.

Van Sant kuvaa itse ampujia täysin inhimillisinä persoonina. Toinen heistä soittaa pianoa, toinen pelailee tietokonepelejä. He ovat brutaalin (tosin ei fyysisen) koulukiusaamisen uhreja ja mentaaliset arvet ovat selvästi havaittavissa. Syrjintä, porukoista pois jättäminen ja pilkanteko voivat jättää pysyvän arven herkästi alttiina olevalle nuorelle. Ujous, hiljaisuus ja omissa oloissa liikkuminen vaihtuvat äkkiä radikaaliksi murhaamiseksi, joka tuntuu enemmänkin siistiltä leikkimiseltä kuin brutaalilta murhaamiselta. Nuoruuden viattomuus katoaa pahimmalla mahdollisimmalla tavalla ja juuri tämäs saa Elephantin tuntumaan ahdistavalta elämykseltä.

Kokonaisuutena Elephant on mielenkiintoinen nuoruuskuvaus ja ahdistava, hillityn provokatiivinen, rohkean omaperäinen ja vaikutukseltaan tyhjentävä kertomus koulusurmaamisesta ja sen tarkoitusperättömyydestä. Onko kiusaaminen sitten ainoa motiivi surmaamiselle? Luultavasti, mutta tunne siitä, että olet ulkopuolella kaikesta voi koitua musertavaksi taakaksi ja seuraukset ovat sen mukaiset...

E-Mies's rating:

People who added this item 655  Average listal rating (396 ratings) 8.1  IMDB Rating 8.1 
13. The Wild Bunch (1969)
2.11.09 DVD

Hurja joukko monesta syystä merkittävä elokuva. Se avasi ristiriitaisen, alkoholisoituneen taiteilijapersoonan Sam Peckinpahin tien lopullisesti menestykseen ja oli vahva vastaisku spagettilänkkäreille; kyllä Ameriikan mantereellakin osataan vielä John Fordin jälkeenkin. Sen lisäksi se synnytti vielä tänäkin päivänä ajankohtaiset kysymykset amerikkalaisen elokuvan väkivaltaisuudesta ja sen ihailemisesta. Allekirjoittanut ei ota kantaa asiaan, vaan toteaa vain, että maailma on paska paikka ja inisijöiden tulisi katsoa ranskalaista kauhua ja olla hiljaa. Hurja joukko on monella tapaa myös suunnannäyttäjä ja yksi maskuliinisimmista länkkäreistä.

Hurja joukko on paitsi vakuuttava kuvaus ihmismielen rappiollisuudesta, se on myös temaattisesti vakuuttava kertomus lojaalisuudesta ja periaatteista. Pahamaineinen lainsuojaton Pike Bishop (William Holden) ja hänen neljä kumppaniaan ovat väkivaltaisesti epäonnistuneen ryöstökeikan jälkeen joutuneet pakomatkalle. Muuan kieroutunut rautatieyhtiön johtaja on lähettänyt Piken vanhan tutun Deke Thorntonin (Robert Ryan) ja joukon "viemärirottia" metsästämään Piken ja hänen hurjan joukkonsa hinnalla millä hyvänsä. Ajojahdista tuleekin kiivas taistelu kahden persoonan välillä ja panosten koventuessa katoaa myös hyvän ja pahan häilyvä raja. Jahtaako hyvä pahaa vai yrittääkö hyvä päästä pahaa karkuun? Onko kyseessä vain repalaisten ihmissielujen viimeinen kaksintaistelu, jossa ei ole voittajia?

Hurja joukko on väkivaltainen pohdiskelu lainsuojattomasta elämäntavasta. Peckinpahilaiset miehet ovat karskeja, ryppyyntyneitä murisijoita, joiden moraaliteettiarvot ja periaatteet - jos sellaisia edes on - ovat hämärtyneet selvittämättömiksi. Tappaminen on muodostunut rutiinimaiseksi toimenpiteeksi ja siihen turvaudutaankin hädän hetkellä aina. He ovat repalaisia, rikki revittyjä ja yksinäisiä persoonia, joiden käsitys hyvästä ja pahasta on kadonnut. Juuri nämä perinteiset länkkärihahmojen luonteenpiirteet saavat Hurjan joukon hahmojen maskuliinisuuden kukoistamaan.

Peckinpah tiivistää elokuvansa sanoman lopun joukkotuho-orgioihin, joissa kaoottisuus ja päämäärätön räiskintä ottavat yliotteen. Hurjan joukon mukaan ainoa tapa elää on tulla tapetuksi. Juuri samanlaista surumielistä ironiaa Peckinpah hyödyntää terävästi länkkärissään. Remakat naurukohtaukset ja sysimustahuumori: "Te veditte hondo-huoria tandemina, samalla kun Pike unelmoi prikoista!"" tasapainoittaa väkivaltaista raadollisuutta. Vaikka oikeamielisyys on kadonnut ruumiiden ja veren mukana, kunniantunto ja lojaalisuus pysyvät motiivina tappamiselle, jos jonkinlainen motiivi ylipäätänsä edes on.

Rautaisen maskuliiniset näyttelysuoritukset, jossa William Holden ja Robert Ryan etunenässä tekevät karskit roolisuoritukset, saavat Peckinpahin tappamisallegorian kukoistamaan. Raadollinen väkivaltaisuus, hiekan ja tomun alla lakaistu moraalisuus ja graafisen tyylitelty, hidastuksittain kuvattu väkivalta tekevät Hurjasta joukosta ajattoman mestariteoksen, joka suoraviivaisella ulkomuodollaan on todellakin länkkäreiden eliittiä.


"Kohti viimeistä välienselvittelyä..."
E-Mies's rating:

People who added this item 868  Average listal rating (577 ratings) 6.2  IMDB Rating 6.6 
14. Hostage (2005)
1.11.09 TV

Tämmöinen tapaus tällä kertaa. Bruce Willis esittää pikkukylän poliisipäällikkö Jeff Talleyta, jota ohuen siviilielämän lisäksi kaihertaa myös menneisyys panttivankineuvottelijana. Ihan helposta pikkuduunista ei tosiaankaan ollut kyse. Miettikääpä, jos joku viinaanmenevä perheenisä pimahtaisi vaimokkeen salasuhteen johdosta ja uhkaa raivohumalavitutuspäissään posauttaa vaimokkeen ja pojusen hengiltä itsensä lisäksi. Ja sen lisäksi sinun liirumlaarumin ja höpönlöpön jaarittelut voivat olla ainoa keino pelastaa sivustakatsojan rooliin joutuneet. Kyllä siinä heikomallakin hiki virtaa ja kieli kuivuu.
Mutta eipä kuivu Willisin pojalla, joka joutuukin jälleen melkoiseen kiirastuleen, kun nuorisorikolliskolmikko päättää hyökätä rikkaan kirjanpitäjän ja tämän kahden lapsen ökyasuntoon. Tulenarka panttivankitilannehan siitä syntyy ja ainoana toivona on kyyninen Jeff Talley aka Bruce Willis.

Hostage vaikuttaa hätäiseltä sekasotkulta. Mukaan on ängetty panttivankitrilleriä, takaumien täytteistä wannabefiksua-kerrontaa ja jokin helvetin tyhmä salaliittojuoni. Ohjaaja Florent Sirin kokemattomuus ja taidottomuus paistaa häiritsevän kirkkaasti läpi. Siri on punonut melkoisia solmuja ja unohtanut sopivasti vielä ratkaista ne. Kunnianhimoiset kokeilut niin "tsäbädäbäübercoolille" väkivallalle, joka graafisuudellaan tuskin viehättää muita kuin äksöninjanoisia teinipoikia. Kyyninen setä ainakin hörppäisisi karjalat väärään kurkkuun Willisin heilutellessa rambotyyliin pyssyään ja mutistessaan kuola suussa kirjoitettu one-linereita.

Hostagelta on turha odottaa oikeastaan yhtikäs mitään. Ohuet henkilöhahmot, mukaan lukien huonon lapsuuden turmelema teinirikolliskolmikko, joka hetken mielijohteesta aloittaa melkoisen hostage-draaman. Myöskään Willisin Talley on moraalisine kolhuineen jaksa viehättää, onhan Willisin perkele toki kovaakin kovempi jätkä, mutta tässä hän on vain yksi massatuotantomainen onneton tough guy. Sitten tämä ns. "S A L A L I I T T O J U O N I" joka hutaistussa ulkomuodossaan on niin naurettavuuden huippua että helvetti soikoon.

Kokonaisuutena Hostage mitäänsanomatonta huttua. Harmittavasti se kerro panttivankineuvottelijan mielenkiintoisen painerikkaasta ammattista paljon paskaakaan, mikä harmittaa ja paljon. Sen lisäksi se sisältää liian paljon ylimääräisen turhanpäiväistä shittia, joka ei jaksa kiinnostaa oikein yhtään. Kyllä tämä varmaan tyhjäaivoista teinikatsojaa jaksaa viihdyttää, mutta vanhemalle katsojalle se antaa hyvän tekosyyn kaljankittaukseen ja aivojen nollaamiseen.


"Etsitään machohenkistä, uljasta alfaurosta, joka on ylittänyt viidenkybänrajan, on komeasti kaljuuntunut ja hallitsee hampaidenkiristelyn lisäksi myös uskomattoman kivunsietokyvyn ja palomieshommatkin, kiitos!"

E-Mies's rating:

People who added this item 1929  Average listal rating (1276 ratings) 7.4  IMDB Rating 7.9 
15. Halloween (1978)
31.10.2009 TV

Halloweenina Halloweenia. Alfred Hitchcock aloitti kauhuklassikko Psykollaan (1960) uudenlaisen kauhuelokuvasuuntauksen, jossa kauhu syntyy minimalistisuudesta ja äärimmilleen viedystä pidätteleväisyydestä. Ei tarvita massivisia tehosteita, ei ylimaskeerattuja monstereita, saati superhienoja überlavasteita kauhun luonniksi. Tarvitaan vain ripaus omaperäisyyttä, luovaa kamerankäyttöä, naturalistinen miljöö ja lähes anonyymi tappaja. Kaikkein vahvin esimerkki löytyy John Carpenterin Halloweenista.

Selviä viittauksia Hitchcockin töihin löytyy roppakaupalla, joten jonkinlaisesta kunnianosoitustyöstä voidaan Halloweenin tapauksessa puhua. Äärimmäisen painostavaan tunnetilaan katsojan repivä kauhuklassikko on todellinen tajunnansäväyttäjä. Se siirtää karmivat murhateot arkipäiväiseen esikaupunkimiljööseen, joka antaa hämäävän vaikutuksen lapsirakkaana ja perhepainoitteisena asuinalueena. Kun rauhallisen elämän harmonia sitten särkyykin, on paniikki mentaalista sen sijaan, että se olisi kaoottista puolelta toiselle ravaamista. Tämän ansiosta Halloween on tunnelman luojana täysin omaa luokkaansa. Pelottavuutta luo myös itse varsinainen kiho, Michael Myers.

Myers on psykoottinen, mielisairaalasta karannut murhamies. Lähes mykkä, eleettömän persoonallisuuden omaava Myers on yksi karmivampia ja motiivittomimpia tappajia elokuvahistoriassa. Valkoiseen maskiin karrikoidut kasvonpiirteensä peittävä ja täten eleettömyyttään korostava Myers palaa pitkän laitostauon jälkeen kotikonnuillensa, sopivasti vielä homecominginsa Halloweeniin ajoittamalla. Tiedossa on verentäytteiset tervetuliaspirskeet, joiden kutsuvieraiksi pääsevät löyhämieliset, vastikään puberteettitasossa askeleen ylemmäs kivunneet myöhäisteinit, jotka kuin janoavat tulla skalpeeratuiksi. Juhlien kuningatar onkin Laurie (Jamie Lee Curtis), joka ainoana porukasta tuntuu omaavan aikuistumisen merkkejä. Tuikitavallinen lapsenvahti-ilta vaihtuukin elämän ja kuoleman väliseksi taisteluksi, jossa ahkerasti lihaveitseä heilutteleva Michael toimii juhlien innokkaana isäntänä.

Halloween on olomuodoltaan minimalistinen, mutta tuntuu silti olevan kuin tyhjentävä kuvaus pelon eri merkeistä. Carpenter tiivistää pahuuden lähes hengettömään Myersiin, joka kuin transsin vallassa laahustaa veitsi kädessään seuravaa uhriaan väijyen. Henkilöhahmojen ohuus ja merkityksettömyys kuuluu asiaan ja Carpenter suorastaan esineellistää hahmot, joiden mestaaminen ei ainakaan allekirjoittanutta pahemmin hetkauttanut. Niinpä itse tappaminen ja sen pohjaton tarkoituksettomuus eivät muodostu elokuvan kiinnekohdiksi, vaan pelko tuntemattomasta uhasta ja turvallisuuden rikkoontumisesta. Rauhallinen asuinalue muuttuu verenhimoisen murhaajan leikkikentäksi ja tämä jos mikä herättää pelkoa.

Carpenter lisää ahdistuneisuuden tunnetta käyttämällä visionäärisellä luovuudella kameraa (tästä kiitos kuvaaja Dean Cundeylle) saaden aikaan vahvan paranoian tunteen. Joku tarkkailee aina (elokuvassa kuvataan maskin, olkapäiden, esineiden sun muiden esteiden takaa) eikä katsoja voi ennakoida milloin seuraava säikäitys tapahtuu. Tunnelma pysyy räjähdysalttiina koko elokuvan keston ajan, eikä veitsenterävälle ahdistavuudelle näy loppua. Vainoharhaisuuden lisäksi Carpenter hyödyntää kerronassa klaustrofobiaa; mitä on tehtävissä, kun vaara lähestyy eikä pakotietä ole? Vaappuileva kamera ja häiriinnyttävän pitkät otot ovat todellakin omiaan sohvankulutukselle ja kynsien narskuttelulle.

Carpenter tiivistää pelottavuuden omituiseen loppuun, jossa katsoja jää vailla vastauksia. Ehkäpä mörköjä onkin olemassa ja se vaatekaapin kuokkavieras ei olekaan pelkkää mielikuvituksen tuotetta? Lopputekstien rullatessa todellisuus on sekoittunut taruun ja mielikuvitus on mylleryksen vallassa. Vaikka Halloween onkin minimalistinen ja pelkistetty kuvaus motiivittomasta tappamisesta ja sen henkilöhahmot ovat ohuita ja lähes merkityksettömiä, saa Carpenter vangittua katsojan sävähdyttävyyden, piinaavuuden ja ahdistavuuden kiemuroihin ja luonun tunnepitoisesti yhden parhaimmista kauhuelokuvista.


"Mama, I'm home!" tokaisee Michael, ennenkuin mestaa kasallisen kynsilakkaonksmultukkahyvin-teinejä.
E-Mies's rating:

People who added this item 403  Average listal rating (207 ratings) 7.9  IMDB Rating 7.7 
16. A Woman Is a Woman (1961)
25.10.09 DVD

Ehkä pirteämielisimmässä teoksessaan Nainen on nainen (1961) Godard palasi jälleen tutun teemansa pariin. Naisen ja miehen salaperäisten keskinäisten kemioiden ja jännitteiden tutkimiseen. Miten nainen käyttäytyy, kun miehissä on valinnanvaraa? Miten nainen ylipäätänsä valitsee itselleen "sen oikean" kumppanin kun tarjolla on monenmoista onnenonkijaa? Toinen on teoreettinen, toinen käytännöllinen. Toisella on enemmän älliä, toisella taas enemmän ruista ranteessa. Godardin leffassa nainen valitsee kumppaninsa sen perusteella, kuka tekee hullunkurisemman tempun. Omaperäistä eikö?

Anna Karina esittää Angelaa, avoliitossa elävää naista, joka haluaisi syventää suhdetta mieheensä Emileen (Jean-Claude Brialy). Angela haluaisi lapsen. Pienen suloisen taaperon, joka tiivistäisi rakkautta hänen ja miehensä välillä. Ylimielisen vaikutuksen antava Emile ei lämpeä ajatukselle. Mitä se nainen taas sekoilee, eihän se hössötykseltään saa edes lihaa paistettua... Kolkko ajattelutapa saa Angelan murheen partaalle. Hän haluaa lapsen, keinolla millä hyvänsä. Ratkaisu tähän löytyy lieromaisesta puoskarista, kilpakosija Alfredista (Jean-Paul Belmondo). Koska Emile ei halua lasta, Angelan ainoa keino on turvautua Alfredin "apuun". Tästä jos mistä syntyy absurdiuden sävyttämä puolifarssi, jossa hulluunkurinen komedia yhtyy tragediseen pohdintaan ja lopputuloksena syntyy niin omaperäinen mestariteos kuin vain voi olla mahdollista.

Godard ei ole koskaan luottanut säännöllisyyteen ja vielä vähemmän kaavamaisuuteen. Jälleen kerran elokuva käynnistyy pienistä lähtökohdista ja yltyy lopulta tapahtumarikkaaksi kokonaisuudeksi. Mitään rajoja ei ole, pelkästään ohut juonikyhäelmä, jota sovelletaan luovuuden tulvalla ja mielikuvituksen innolla. Elokuvaa katsoessa herää mielenkiintoinen kysymys. Onko olemassa naista, joka tosiaankin voi kiintyä vain yhteen mieheen? Naista, jolla ei kävisi kertaakaan mielessä vain ottaa ja lähteä kokeilemaan onneaan alfaurospörssimarkkinoille? Tiedä häntä, Godard ei tarjoa suoraa, eikä edes vinoa vastausta. Kaikki riippuu vain tulkintatavasta.

Vailla häivääkään sovinistisuudesta tai sukupuolijaottelusta Godard laittaa puntariin miehen ja naisen, heidän persoonallisuutena ja luonteensa. Pysyykö puntari tasapainossa? Elokuvan sanoman mukaan nainen on päätöskyvytön ja täysin kahden miehen armoilla. Miehet sen sijaan ajattelevat vain omaa etuaan ja haavittelevat voittoa, tässä tapauksessa naista itselleen. Varsinaisesti tuossa ei ole mitään uutta, mutta sen sijaan tyyli, jolla Godard tuo esille kyseisen mentaalisen oikun on unohtumatonta. Elokuvan pääsanoma tiivistyy Jean-Paul Belmondon sanoo erinomaisessa repliikissä, joka katkeransävytteisessä ironisuudessaan on ohittamaton ja tuo esille juuri sen mitä Godard elokuvan teemoissaan haki:

"Olipa kerran nainen, joka eli parisuhteessa miehensä kanssa. Nainen rakasti miestään, muttei saanut tarpeeksi tyydytystä sammumattomalle ahneudelleen ja intohimolleen. Niinpä hänellä oli salarakas. Eräänä päivänä nainen kirjoitti rakkauskirjeet molemmille miehille. Rakkauden into on kuin sokeaa. Kun kirjeet oli lähetetty miehille mentäväksi, nainen tajusi, että oli sekoittanut kirjeet. Paniikin vallassa hän juoksi miehensä luo ennenkuin kirje saapuisi. Ainoa tapa on kertoa selitys omasta suusta, jottei se järkyttäisi kirjeestä luettuna; ehkäpä mies antaisi anteeksi. Mutta mies ei antanut ja nainen sai lähtöpassit. Kauan kestänyt rakkaus ja intohimo katkesi. Naisella oli kuitenkin vielä salarakkaansa jäljellä ja hänen täytyisi ehtiä sinne, ennenkuin kohtalokas kirje saapuu. Nainen juoksi; juoksi kuin hän ei muuta osaisi. Perille päästyään hän kertoi salarakkaalleen totuuden. Salarakas kuunteli tyynesti, kunnes näytti vasta saapuneen kirjeen; se oli mennyt oikeaan osoitteseen, kirjeet eivät olleetkaan sekoittuneet. Salarakas ei kuitenkaan hyväksynyt petollisuutta ja jätti naisen...""

Anna Karina on erinomainen debytanttiroolissaan Angelana. Vauvalehtiä ja odottavien äitien tukilehtiä lukeva ja vauvasta haaveileva, tuntee halveksuntaa miestänsä kohtaan. Hän ei halua junnata samassa tilanteessa paikoillaan, vaan haluaa syventää suhdettaan. Ottaako sitten viehättävän Alfredin vaiko turvallisen Emilen? Karina laulaa, tanssii, elehtii ja monologisoi ja tekee kaiken hellyttävä kiilto silmissään ja täysi innostus eleissään. Syötävän hyvännäköinen ja itsepintainen Karina ei ole feministinen stereotyyppi, vaan arkipäivän nainen. Myös mieskaksikko Jean-Claude Brialy ja Jean-Paul Belmondo loistaa rooleissaan. Brialy on Emile, arkeensa tyytyväinen, ehkä hitusen myös jämähtänyt mies, joka on luonteellisesti kuin läpitunkematon betonipatsas. Belmondo on innokas Alfred, huijaripuoskari, joka ei koe omantunnon pistoja liehittellessään kaverinsa naista.

Kokonaisuutena Nainen on nainen on Godardin täyteläisimpiä teoksia. Se on kuin kaunis sekoitus komediaa, tragediaa ja musikaalia. Mikä onkaan lopullinen ero miehen ja naisen välillä vai onko sellaista ollenkaan? Godard käyttää nerokkaita nyansseja kerronnassaan, tiivistää aihettaan hullunkurisilla tanssinumeroillaan ja saa teoksestaan ajattoman, raikkaan ja nautittavan mukaansatempaavan ja silti aihepiiriltään painavan ja pohdiskelevan kokonaisuuden.




E-Mies's rating:

People who added this item 4339  Average listal rating (2852 ratings) 7.6  IMDB Rating 8.2 
17. A Beautiful Mind (2001)
18.10.09 TV

Ron Howard, jos kuka, tietää kuinka puristaa kyyneleet esille katsojista. Ei tarvitse kuin:

- Käsitellä vakavaperäistä (sairaus, onnettomuus, kuolema) asiaa ja tehdä siitä yliteatraalisesti maailmaakin suurempi asia.

- Pistää luottonäyttelijät vääntämään sellaista tekoitkua, että suomalaista teatteriväkeä hävettäisi.

- Aiheuttaa vaaratilanteita varsinkin pienille lapsille,mikä on karu, moukkaimainen, mutta myös tehokkain keino.

- Käyttää konteksissa imelää, sentimentaalista ja koskettavia aiheita/teemoja, joita käyttämällä katsojat ovat armoillasi ja tuhlavat Lotusta oikein urakalla.

Kun kaikki nämä seikat yhdistetään, saadaan perus imelä ja ällötävä, muka surullinen ja ah niin hellyttävä Hollywood-elokuva. Ja ei, tämä ei ole katkeraa ja vähättelevää panettelua, vaan karvas tosiasia. Koskettava elokuvakin voi olla erinomainen ja tunteita mylläävä, jos se on tehty hyvin. Ensimmäinen keino, jolla saadaan tahmea siirapin maku suuhun, on teatraalisen, nyyhkymusiikilla korostetun kohtauksen hehkutus. Ja voi pojat, niitä kohtauksia löytyy niin monesta (valitettavan usein Hollareista) elokuvasta, ettei järki riitä listaa kokoamaan. Mutta turha kapinointi ja mielenosoitus sikseen, jotkut pitävät sentimentaalinyyhkyistä ja mikäs siinä, eihän niitä mikään pakko ole katsoakaan. Allekirjoittanut tosin rohkeasti härkää sarvista ja päätti katsoa, lukuisten kollegoittensa varoittavista arvosanoista, huolimatta syventyä punapää Ronnien Kauniiseen mieleen, kuin pahinkin psykiatri.

Elämänkertaelokuvan ja skitsofrenia-kuvauksen sekoitus, Kaunis mieli, on tyypillisiä, paljon tallattuja polkuja kulkeva kertomus miehestä, joka taistelee itseään vastaan mentaalisessa mielenpiiskauksessa. Motiivina on, mikäs muukaan kuin rakas elämänkumppani, ja panoksena terve elämä vastaan totaalinen sekopäisyys. Pelionneaan kokeilee machomaisesta leijonakamppailusta koulumaailmaan siirtynyt Russel Crowe, joka esittää matemaattisesti uskomattoman lahjakasta supernipoa John Nashia. Nash on yksinäinen, yhtälöiden ja algoritmien riivaama sielu, jota kavereiden puutteen lisäksi vaivaa taustalla orastava skitsofrenia. Harhakuvia näkevä Nash on tunteidensa myllertämä, eikä pysty erottamaan todellisuutta harhasta. Mielikuvitus on totisesti rajaton luovuudessaan, mutta melko hurjaksi menevät Johnin haaveharhakuvat. Jo tällaisenaan Kaunis mieli olisi voinut olla pistävä henkilökuva, mutta raha ratkaisee ja tavanomaisuus myy, niinpä mukaan ängetään puolivillainen romanssi katseenvangitsija Jennifer Connelyn esittämän Alician kanssa.

Howard kuvaa Nashin hahmon säälittävänä, yhtälöidensa pariin käpertyneenä persoonana. Nash on sosiaalitaidoton ja pystyy hädin tuskin kommunikoimaan. Nashin persoona onkin melko raju erotus elokuvan muista matemaatikkohahmoista, jotka vaikuttaavat yllättävän college-tyylisen riehakkailta kaljankittaajilta verrattuna orvon oloiseen Nashiin. Tämä onkin melkoinen ristiriita, ainakin sille joka katsoo elokuvaa vanhan koulukuntalaisen silmin... Nyt viimeistään olen vakuuttunut Russell Crowen näyttelytaidoista. Tyttöjen seurassa suora, mutta epävarma ja kokonaisvaltaisestikin onnettomalta nyhveröltä vaikuttava Nash on Crowen luontevassa ja erittäin antautuvassa tulkinnassa vakuuttava. Ehkä syvyyttömästi, taustattomasti ja päälleliimatun oloisesti kirjoitettu henkilöhahmo, mutta ainakin pirun vakuuttava sellainen kaikkine sopertavine eleineen. Myöskin Jennifer Connelly on vaikuttavan huumetrippisekoboltsin (vuotta aiemmin tehty Unelmien sielunmessu esittämisen jälkeen pitänyt hyvää tasoa yllä. Connellyn esittämä Alicia tuntee olonsa avuttomaksi ja araksi, kun luotettavalla ja rakkaalla elämänkumppanilla karkaakin yllättäen muutama pääskynen pesästä. Sormihan siinä menee suuhun ja epävarmuus iskee ja kun vielä pieni kaasupullon kokoinen pilttikin löytyy, niin kyllähän siinä keinot käyvät vähiin. Tätä epävarmuutta Connelly tulkitsee varsin tunnepitoisesti ja vakuuttavasti. Tosin neitonenkin jää estradin valtaavan Crowen varjoon.

Kaunis mieli on tasapaksu henkilökuva, jossa matemaattinen lahjakkuus yhdistetään mieltä horjuttavaan ja harhakuvitelmia aiheuttavaan skitsofreniaan. Koskettavuutta puoliväkisin hakeva elokuva on eittämättä liian teatraalinen, imelä ja sentimentaalinen ollakseen kovinkaan vakuuttavaa seurattavaa. Ainoata vakuttavuutta luo erinomainen Russel Crowe ja vakuuttava Jennifer Connelly. Käteen jää hetken askarruttavia mietintöjä skitsofreenikon kurjasta arjesta, mutta loppujen lopuksi kokonaisuus unohtuu melko äkkiä mielestä.

... Ja tämähän voitti neljä Oscar-palkintoa, mukaanlukien sen tärkeimmän. Niinpä niin...


Tyypillinen, eristäytyvä hikipinko. Tosin partaisena ja parikymmentä vuotta liian vanhana...
E-Mies's rating:

People who added this item 266  Average listal rating (92 ratings) 8.3  IMDB Rating 7.8 
18. Greed (1924)
17.10.09 PC

Elokuvahistoria pitää sisällään hyviä esimerkkejä siitä, kuinka kaupallisuus ja taiteellisuus eivät todellakaan kulje käsi kädessä ja elä sopuisassa harmoniassa. Parhain esimerkki siitä on ehdottomasti amerikkalaisen elokuvan merkkiteos ja ehkäpä mykkäkauden hienoin tuotos, Erich von Stroheimin Ahneus. Frank Norrisin kuuluisaan romaaniin McTeague perustuva elokuva oli alunperin Stroheimin kokeellinen yritys soveltaa elokuvan keinoja äärirajoille asti. Hän halusi kokeilla kuinka taiteellisuutta pystyisi korostamaan eri sävyin elokuvan avulla. Ensimmäinen valmistunut tuotos oli yli yhdeksän tuntia pitkä. Mammuttimainen spektaakkeli seurasi tarkasti Norrisin romaania ja tällaisena Stroheim halusi elokuvansa esittettän yleisölle. Mutta mitäpä kävikään. Silloin Ahneuden tuotantoyhtiönä ollut MGM ja sen johtohahmo Irving Thalberg halusi, mitäpä muutakaan kuin rahaa, eikä hänelle kelvannut mikään muu kuin menestyvä yleisömagneetti ja tuottelian kaupallinen elokuva. Eikös kuulostakin tutulta, kun soveltaa asiaa nykypäivään? Stroheimin yhdeksäntuntinen mammutti tuhottiin ja loppujen lopuksi, lukuisten taitamattomien leikkaajien käsissä, syntyi vähän yli kaksituntinen teos. Jopa Thalbergin tekoakin törkeämpää on se, ettei Stroheimin Ahneutta ole vieläkään julkaistu DVD:lle saati Blu-Raylle. Sitä hetkeä odotellessa, realistit tietävät ne vippakonstit, joiden uteliaisuus tyydytetään...

Mutta asiaan: Ahneus on suorastaan järkyttävä teos. Ei huonolla tavalla missään nimessä, vaan loistokkuuden kaikilla eri muodoilla korostettuna. Elokuva kuvaa nimensä mukaisesti ahneutta, joka tuodaan esille ääripäätyyppisten henkilöhahmojen ja heidän tekojensa kautta. Elokuvan päähenkilö on isokokoinen karpaasi kaivosmies John "Mac" McTeague (Gibson Gowland), joka poikaansa pettyneen äidin kehotuksesta vaihtaa ammattia ja lähtee etsimään onnea hammaslääkärin pestistä. McTeague oppii pian ammattinsa salat ja alkaa menestyä, tosin enemmän rahallisesti kuin sosiaalisesti. McTeague on raavaan ulkomuotonsa takia hyvin yksinäinen, eikä vedä puolelleen naisseuraa. Kunnes eräänä päivänä vastaanotolle tupsahtaa vanha kaveri Marcus (Jean Hersholt) ja hänen serkkutyttönsä Trina (Zasu Pitts. McTeague rakastuu ujoon Trinaan ja haluaisi viedä tämän vihille, mutta minkäs teet kun epävarmuus iskee ja rohkeus pettää. Rohkeutensa kerättyä McTeague saa Marcuksen suostumuksen Trinan aviolle viemiseen. Vastahakoisuuden merkkejä osoittava Trina suostuu avioliittoon, mutta ei ole onnellinen; hän tuntuu pelkäävän rönsyistä McTeagueta ja tämän törkyistä ulkomuotoa. Trina voittaa arpajaisista viisi tuhatta dollaria ja elämä tuntuu äkkiä ottaneen uuden suunnan. Uusi kumppani on löytynyt, vieläpä kultainen, kimalteleva ja houkutteleva sellainen. Trina sokaistuu ahneudesta ja raha käy hänelle pakkomielteeksi. Kolmiodraama on valmis, kun rahoja haikailee McTeaguen lisäksi myös mustasukkainen Marcus.

Juonellisesti nerokas ja elokuvallisine arvoineen esimerkillinen Ahneus on ajaton, mestarillinen ja haikean sävyinen taideteos. Se on yhdistelmä Strohemin rohkeita taiteellisia kokeiluja, pistävän arkipäiväistä tarinankerrontaa ja lumoavaa tapahtumien tulvaa. Sen aihepiiri on katkeran totuudenmukainen vielä tänäkin päivänä. Joskus raha vain vie mukanaan, eikä silloin paluuta ole. Eläytyvä näyttelytyö ja aidot kuvauspaikat (HUOM: Ahneus oli ensimmäinen täysin aidoilla kuvauspaikoilla kuvattu elokuva!) saavat Ahneuden luovat autenttisuutta ja karkeahkon oloista realismia tarinaan. Synkkä lopetus on kamala, mutta ansaittu. Ahneella on todellakin paskainen loppu.

Se, miten Stroheim käsittelee teoksessaan ahneutta on merkittävää. Hän soveltaa ahneutta eri tavoin kolmessa päähahmossaan. Jokainen heistää katselee maailmaa ahneuden tummentamin silmin, tosin eri paikkoihin vain. Trina menee naimisiin McTeaguen kanssa kuin pakosta. Hän ei rakasta miestään, eikä ole koskaan rakastanutkaan. Kun Trina sitten voittaa arpajaisissa hän unohtaa kaiken maallisen ja merkityksellisen. Säästämisestä tulee hänelle pakkomielle ja hän alkaa tuntea alati kasvavaa ahneutta. Hänen on pakko saada kaikki, oli se mitä hyvänsä. Ahneus vaikuttaa hänen mentaalisesti ja fyysisesti. Hänen ulkomuotonsa rapistuu ja muuttuu sekaiseksi sotkuksi. Loppujen lopuksi vain raha ratkaisee. Trinaa esittävä Zasu Pitts on erinomainen. Hän hyödyntää eläytyväistä näyttelyä ja korostaa eri liikkein, ilmein ja kehonkielin tuntemiansa tunteita.

McTeague sen sijaan on tyhmänlömpseä kaappi, joka ei tunnu ajattelevan omilla aivoillaan. Trinasta tulee hänelle houkutteleva pakkomielle, eikä hän anna periksi, vaikka näkee ettei saa vastakaikua ihastuksen tunteilleen. Kun McTeague sitten vihdoin tajuaa todellisuuden, on piru irti. Kuin raivoavaa karhua esittävä Gibson Gowland on teatraalisine eleineen kuin ylimaskuliininen eläin. Lieroin hahmoista, ällöttävän puoskarimainen Marcus käyttää hyväksi McTeagueta, himoitsee Trinan lisäksi myös rahoja ja lähtee vaikka maailman ääriin viiden tuhannen dollarin tähden.

Kokonaisuutena Ahneus on katkera, järkyttävä, mukaansatempaava ja täydellinen elokuvallisine ja teemallisine arvoineen. Se on todellakin erinomaisten osiensa summa ja merkittävä teos elokuvahistorian kannalta. Jos raa'asti leikattu ja typistetty parituntinen versio vangitsee näin vahvasti mukaan, kuinka hyvä olisi ollut alkuperäinen? Sitä tuskin kukaan tulee tietämään.


Elokuvan hienoimpia kohtauksia: hetki, jolloin ahneus hämärtää todellisuuden ja terveen järjen.
E-Mies's rating:

People who added this item 815  Average listal rating (487 ratings) 7.8  IMDB Rating
19. All the President's Men (1976)
16.10.09 TV

Eipä olisi voinut MTV3 parempaan aikaan esittää Alan J. Pakulan neljän Oscar-pystin journalismitrilleriä Presidentin miehiä. Nyt kun suomalainen politiikka on hukutettu skandaaleihin ja rämpii ties kuinka alhaisessa lautakasassa, on hyvä nähdä kuinka pahaksi asiat voivat pahimmillaan mennä. Amerikkaa, ellei jopa koko maailmaa, kuohahdattanut Watergate-skandaali sai aikaan silloisen presidentin Nixonin yllättävän eroamisensa kesken toimintakautensa. Syynä tähän oli varmastikin kahden keltanokkaisen, mutta sitäkin pakkomielteisemmän reporttin paljastukset. Poliittisista salaliittotrillereistään tunnettu Alan J. Pakula ohjasi jännittävin ja erittäin faktapainoitteisen kuvauksen skandaalista. Poliittinen aktivoituneisuus on huipussaan, kun Robert Redford ja Dustin Hoffman näppäilevät puhelinnumeroita ja penkovat muistiinpanojaan.

Vaikka katsoja ei tietäisikään Watergate-skandaali yksityiskohtia, on Presidentin miehet silti erinomainen kuvaus siitä, kuinka pitkälle journalismia voi parhaimmillaan tai pahimmillaan (riippuu näkökulmasta) viedä. Asiaa voisi hyvinkin miettiä tältä kantilta: mieti jos sinun käsissäsi ja päässäsi olisivat tiedot, joilla voisi kirjoittaa Yhdysvaltain korkeimpien virkamiesten uralliset testamentit ja käytännössä paljastaa niin suuri salajuonivyyhti, että sen seurauksena koko valtiovalta pistettäisiin korruptunoituine päineen giljotiinille. Olisiko sinulla pokkaa, rohkeutta ja sisua julkaista juttu? Kun näitä lähtökohtia ajatellessa seuraa Pakulan jännäriä, voi kunnioitus reportterikaksikkoa kohtaan nousta korkealle.

Presidentin miehet on varsin puherikas trilleri. Asiaa puidaan, puidaan ja puidaan vielä vähän lisää joko puhelimitse, keskustelullisesti tai muistiinpanollisesti. Faktatietoisesti ja varsinkin yksityiskohtaisesti rikas teos rinnastaa lojaaliseen kaksintaisteluun reportterit ja poliitikot. Ihmiset, jotka eivät kuulu kumpaankaan lohkoon, ovat objektiivejä ja varsinaisia päähenkilöitä. Heidän sanansa ja mielipiteensä ratkaisevat molempien lohkojen osapuolten kohtalot. Satiirikko laukoisi tähän väliin vitsin: mitä yhteistä on reportterilla ja poliitikolla? Molemmat puhuvat paskaa kansalle, viisaampi käsin, tyhmempi suin. Tosiasia on kuitenkin se, että kun aihepiiri alkaa arkuudeltaan olemaan äärimmäisen räjähdysherkkää luokkaa, missä menee totuuden ja paskanpuhumisen raja?

Oikean elämän reporttereita, Carl Bernsteinia ja Bob Woodwardia esittävät Dustin Hoffmann ja Robert Redford tuovat kunnioitettavaa intohimoa rooleihinsa. Kumpikaan ei nauti pomo Ben Bradleen (Oscar-palkinnon roolistaan saanut Jason Robards) suosioita, eikä kunnioitusta, uskomusta saati kannustusta heru monelta muultakaan taholta. Kun olet liannut kätesi paskaan, älä turhaan odota pyyhettä. Redford ja Hoffmann ovat vakuuttavia ja naturalistisia rooleissaan. He ovat kaksi reportteria, jotka paljastivat vuosisadan skandaalin, mutta he ovat myös kaksi, urallensa nousujohdetta kaipaavaa työnarkomaania, joilla elämä keskittyy pelkän työn ympärille. Ei perhettä, eikä tyttöystävää, pelkkä työ vain. Myös Jason Robards epäluuloisena lehtipomona vetaisee pätevän roolisuorituksen. Mitä jos urasi on kahden kunnianhimoisen reportterin ja heidän paljastustensa varassa? Siihen asemaan kun kuvittelee omat pöksynsä, voi tulla varsin tukalat paikat.

Kokonaisuutena Presidentin miehet on syväluotsaava kuvaus Watergate-skandaalista. Se suorastaan tulvii yksityiskohtien runsautta ja poliittista arkuutta. Jos ei varsinaisesti skandaalista tietäisi mitään, elokuva toimii kiihkeänä, runsasdialogisena jännärinä, joka kuvaa journalismin rajoja korostettuna autenttisilla näyttelysuorituksilla.

E-Mies's rating:

People who added this item 7257  Average listal rating (4673 ratings) 8.4  IMDB Rating
20. Pulp Fiction (1994)
15.10.09 DVD

"English, motherfucker, do you speak it?"

Minimaalisella, lähes kengännauhabudjetilla tuotettu jättimenestys Reservoir Dogs (1992) antoi vahvan näytteen omaperäisen elokuvahullun Quentin Tarantinon käsikirjoituskyvyistä. Kaksi vuotta myöhemmin kukaan ei epäillyt edes miehen ohjauskykyjä, sillä jotain ainutlaatuista oli syntynyt. Pulp Fiction, yksi nykypäivän elokuvataiteen määritellyistä teoksista on nerokkaassa sanailussaan ja brutaalissa gangsterikuvauksessaan täysin omaa luokkaansa. Cannesin kultaisen palmun ja parhaan alkuperäiskäsikirjoituksen Oscar-pystin voittanut teos nosti Tarantinon maailmanmaineeseen ja sai kontolleen niin paljon kehuja ja ylistystä kuin ihminen pystyy vain kuvittelemaan.
Onko Tarantinon teos kehujensa arvoinen ja mikä siinä ylipätäänsä viehättää?

"Say 'what' again. Say 'what' again, I dare you, I double dare you motherfucker, say what one more Goddamn time!"

Pulp Fiction on nerokkaasti käsikirjoitettu. Siitä ei pääse yli eikä ympäri. Persoonallisuusvammainen henkilökaarti ja sen ympärille koottu tarinavyyhti huokuvat omaperäisyyttä. Jules Winnfield (Samuel L. Jackson) ja Vincent Vega (John Travolta) ovat kaksi viimeisen päälle pukeutunutta gansgteria, jotka pitkien keskusteluidensa sivussa työskentelevät isolle, pahalle gangsteripomolle Marsellus Wallacelle (Ving Rhames). Kun Wallace lähtee hoitamaan bisneksiään, hän antaa Vincentille tehtäväksi pitää huolta vaimostaan Mia (Uma Thurman). Houkuttelevan vaimon läsnäolo pistää jalkojen lisäksi myös Vincentin housut twistamaan... Siinä samalla uransa ehtoopuolella oleva nyrkkeilijä Butch (Bruce Willis) on ongelmissa niin mafiapomo Marselluksen kuin hänen gangstereidensa kanssa. Ja kaikki johtui vain siitä, kun Butch ei noudattanut sopupelin sääntöjä. Näiden lähtökohtien avulla sinkoutudaan absurdeista, hykeryttävän hauskoista ja hulluista tilanteista toiseen, kunnes kaikille on täysin selvää, että kusetus ei totisesti kannata.

"Don't be tellin' me about foot massages. I'm the foot fuckin' master."

Vaikka Pulp Fiction on kerännyt selvästi enemmän ruusuja kuin risuja, on sitä myös haukuttu, joskus jopa varsin jyrkkäsanaisesti. Muun muassa moraalittomaksi useaan otteeseen haukuttu teos on herättänyt tietyissä piireissä paheksuntaa. Syynä tähän on Tarantinon idealisoima, graafinen väkivalta ja ronski kielenkäyttö. Pulp Fiction on moraaliton. Se luo ihannetyylisen, paikoittain jopa ylistävän kuvan gangsterin elämästä. Miehet ovat tylyjä, viileitä ja hurjia ja omaa identiteettiä ja arvoja puolustetaan pyssyin, puukoin, pesismailoin ja katana-miekoin. Ongelmat ratkaistaan tappamalla ja silloin kun varsinainen ongelma on itse tappaminen niin... silloin täytyy tappaa lisää. Silti Pulp Fictionin tyly teilaaminen moraalittomaksi on melko panettelevaa. Jos asiaa miettii tarkemmin, mikäköhän gangsterielokuva ei aihepiiriltään olisi moraaliton? Onko Tony Montanan machinegun-teurastus De Palman Scarfacen lopussa moraalisesti oikea-arvoista? Entäpä Joe Pesci ja De Niro Mafiaveljissä? Loppujen lopuksi moraalittoman ja moraalisen elokuvan raja on hiuksenhieno, ellei jopa näkymätön. Kaiken edellä olevan lisäksi viimeisen naulan arkkuun lyö se, että Pulp Fiction käsittelee aihepiiriään selvästi humoristisesta näkökulmasta, toisin kuin monet muut elokuvat.

"That's a pretty fucking good milkshake. I don't know if it's worth five dollars but it's pretty fucking good.""

Teemallisesti Tarantino ei tarjoa mitään mieltä järisyttävää saati sitten opettavaista. Elokuvan ydin keskittyykin enemmän tekoihin kuin tekojen selittelyyn. Tämä on itseasiassa ainoa järkevä tapa kertoa tarinaa. Jos puolet ajasta käytettäisiin turhaan puolusteluun ja "that's why"-lässytykseen, katoaisi elokuvan imu, nautinnollisuus ja viihdyttävyys täysin. Onhan Pulp Fiction sentään elokuvallisine arvoineen täydellinen. Tarantino kertoo tarinansa pitkillä kohtauksilla, varsinkin puhejaksoilla, jossa paskaa jauhataan jatkuvasti, usein aihepiiristä poiketen. Dialogi on terävästi kirjoitettua ja sen synnyttämät verbaaliset kipinät leimahtavat ilmiliekkeihin upeiden näyttelysuoritusten innoittamana. Varsinkin Samuel L. Jackson ja John Travolta, jotka näyttelevät täyttä innokuutta puhkuen, rooleihinsa täydellisesti eläytyen. Travoltan Vince on äkkipikainen, auktoriteettiarvoja vastustava ja tanssitaitoinen liimaletti. Samuel L. Jackson on raamattusiteerauksia laukova, viileä ja huumorintajuinen tappaja. Bruce Willis jatkaa samaa Die Hard-yrmyilyään, esittäessään nuhruista nyrkkeilijää, joka on kaljuaan myöten kusessa. Ving Rhames on isokokoinen ja muodikas gangsteripomo ja Uma Thurman seksikäs, huumeaddikti vaimo. Huh huh.

Näiden pitkien ja turhien löpinöiden jälkeen on hyvä todeta, että Pulp Fiction on kuin lyhyt huumetrippi. Se houkuttelee ulkomuodollaan, imaisee mukaansa ja jättää lopuksi transsimaisen, nautinnollisen fiiliksen. Kokonaisuutena väkivaltaista, tylyä, superviihdyttävää ja vittuilakseni, täysin moraalitonta superviihdettä. Nami!

E-Mies's rating:

People who added this item 146  Average listal rating (83 ratings) 7.3  IMDB Rating 7.2 
21. Le Petit Soldat (1963)
13.10.09 DVD

Jean-Luc Godard pohjasi ehkäpä uransa tiheätempoisimman ja intensiivisimmän elokuvansa Ranskassa vuonna 1962 päättyneeseen Algerian siirtomaasotaan. Kahdeksan vuotta kestänyt kamppailu Algerian siirtomaa-alueista oli poliittisesti, varsinkin vasemmistopiireissä tuomittu jyrkästi, eikä maailmallakaan silmitön teurastaminen ihmisiä miellyttänyt. Godard oli vasta saanut edellisen elokuvansa Elää elämäänsä (1962) valmiiksi, kunnes ryhtyi intohimoisen projektin pariin. Lopputuloksena syntyi teos, joka Godardmaiseen tyyliin poikkeaa reilusti aihepiiristään ja yltyy hahmofilosofisoinnin ja epäkonventionaalisuuden villiin sekoitteluun, eikä loppujen lopuksi kerro Algerian sodasta paljon mitään.

Godard luottaa jälleen vakaasti luovuuden lukemattomiin mahdollisuuksiin ja haistattaa suoraan sanoen paskat kaavamaisuudelle. Kuten melkeinpä kaikissa miehen ns. "kulta-ajan" (60-luku) teoksissa pääpaino ja elokuvan ydin keskittyy omia teitään kulkevan, maskuliinisen päähenkilön keskelle. Bruno Forestier (Michel Subor) on salainen agentti, joka on kyllästynyt jatkuvaan piilotteluun, tappamiseen ja salailuun. Mies on levoton ja suorastaan holtiton vanhetessaan. Sen ovat huomanneet myös agenttikollegat, jotka tekevät helpon valinnan sivuraiteille karanneelle Brunolle. Tapa tai sinut tapetaan. Viimeiseen tehtäävänsä sukeltava Bruno on epävarma ja rakastunut mystiseen ja viehättävään neitoon Veronicaan (syötävän hyvännäköinen Anna Karina). Bruno joutuu vaikeiden valintojen eteen ja tulee pohtineeksi samalla elämäns merkityksellisyyttä. Miksi hän ylipäätänsä tekee tätä? Mitä hän todistaa tappamisella? Onko mitään järkeä enää jatkaa, kun sen sijaan voisi vain karata naisensa kanssa kauas pois kaikesta hälinästä ja hulinasta?

Little Soldierin kerronta on suorastaan kiihkeää. Tilanteesta hypätään vauhdikkaasti seuraavaan ja päähenkilö Bruno on kuin moraalisella tuuliajolla; Kaukana todellisuudesta ja vailla määränpäätä. Godard tuo päähahmonsa pelkistetysti ja yksinkertaisesti esille. Bruno on tappaja, rakastunut ja epävarma kohtalostaan. Siinä on kaikki oleellinen ja kaikki mitä katsojan tarvitsee tietää. Veronica on salamyhkäinen eikä paljasta itsestään mitään ja Bruno on lumoutunut, ellei jopa rakkaudesta sokaistunut. Näiden pienten ydinasioiden, perustusten, varaan Godard rakentaa linnansa. Hän käsittelee kahden päähahmonsa romanssissa varsinkin pidättyväisyyttä teemana. Bruno syöksyy suin päin rakkauteen, vaikka ei tunne vastapuolta ollenkaan. Hän on ohimenevän kiihkonsa pauloissa ja on valmis unohtamaan kaiken, menneisyytensä ja nykytilanteessa tuntemattoman naisen vuoksi, joka ei tunnu osoittavan yhtä kiihkeää vastareaktiota.

Little Soldierissa on mukana saumattomasti yhteensulautuneena kaikki Godard-elementit. On kirja ja taidevertauksia, sitaatteja ja timanttista dialogia, jonka sisältämät viisaudet jäävät mieleen. On urbaanista miljöötä, kokeilevia ja eksperimentaalisia kuvaustekniikoita, voice-over-kerrontaa ja tietenkin mies ja nainen, romanssi ja ase ja ohut pohjakerros, jonka päälle on rakennettu monisykeinen kokonaisuus. Lukuisten kysymysten lisäksi, varsinainen pääpointti on havaittavissa: Onko mahdollista ja järkevää jättää kaikki oleellinen ja syöksyä suin päin, kuin sokeana ja vailla määränpäätä rakkauteen? Mahdollista, kyllä. Järkevää, no...

Godard haastaa jälleen näyttelijänsä mentaaliseen kaksintaisteluun. Jos elokuvan pääpaino nojaa suorastaan minimalistisissa lähtökohdissa, on näyttelytyön onnistuminen kaiken suola. Godard lypsää karskista Michel Suborista maskuliinisuutta ja eleettömyyttä huokuvan agentin. Miehen, joka menneisyydessään on tappanut ja ollut täysin armoton ja peloton, mutta vanhetessaan käynyt epävarmaksi, alkanut tuntea pelkoa, katumusta ja epävarmuutta. Bruno on lukemattomien kysymysten armoilla vailla vastauksia. Täydessä hehkussaan on myös iki-ihana, tanskalainen Anna Karina, joka on viileä ja mielenkiintoinen Veronica. Nainen, josta ei ota selvää. Suborin ja Karinan kemiat pelaavat yks yhteen erinomaisesti, mikä korostuu varsinkin dialogitäytteisessä valokuvauskohtauksessa.

Little Soldier on viimeistä viiltoa vaille täydellinen elokuva, jossa yhdistyvät kaikki Godard-elokuville tyypilliset piirteet. Filosofinen pohdiskelu ja mietintä on yhdistetty jännittävään agenttikertomukseen ja tämä yhdistelmä on yhdistetty kahden vastakohdan tuhoontuomittuun romanssiin, josta ei näytä tulevan mitään.

"Etiikka on tulevaisuuden estetiikkaa."



E-Mies's rating:

People who added this item 4241  Average listal rating (2706 ratings) 8  IMDB Rating 8.3 
22. Pan's Labyrinth (2006)
12.10.09 DVD

Keskinkertainen, mutta visuaalisesti upea sarjakuvafilmatisointi Hellboy (2004) antoi jo pientä esimakua meksiloisen nousevan ohjaajakyvyn Guillermo Del Toron visuaalisesta silmästä. Jättipotin räjäytti kuitenkin kaksi vuotta myöhemmin ilmestynyt Pan's Labyrinth, jossa lumoava fantasiamaailma ja brutaali todellisuus yhdistyvät. Del Toro luo mielikuvituksellisen sadun aikuisille, josta ei synkkyyttä, karmivuutta ja pahuutta puutu.

Elokuvassa yhdistyy kaksi todellisuutta. Tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1944, Espanjassa raivoavan sisällissodan aikaan. Nuori Ofelia-tyttö (Ivana Baquero) joutuu lähtemään raskaana olevan äitinsä (Ariadna Gil) kanssa isäpuolensa luo. Isäpuoli, joka on sadistinen fasistikapteeni ei välitä nuoresta Ofeliasta, eikä edes vaimostaan. Kunhan tämä synnyttää hänelle terveen pojan, suvun jatkajan, joka tulee jatkamaan hänen fasistisia periaatteitaan. Kapteenin käydessä veristä sotaansa lannistumattomia sissejä vastaan, Ofelia löytää rinnakaistodellisuuden, Vuosituhansia kadoksissa olleen labyrintin. Siellä Ofelia tapaa ystävällisen faunin (Doug Jones), joka kertoo yllättävän paljastuksen hänestä. Mystiset salaisuudet paljastuvat vain, jos Ofelia suorittaa kolme vaarallista tehtävää. Ja hommahan ei ole aivan niin helppoa, sadistisen kapteenin ottaessa tyttöpuolensa silmätikukseen.

Huhhuh sentään millaiseen maailmaan Del Toro elokuvallaan katsojan ahmaisee. Mielikuvituksella ei todellakaan ole rajoja, kun Ofelia joutuu mitä oudoimpiin paikkoihin (jättimäinen puu, jonka sisällä asustelee kasvuhormonia vedellyt rupikonna, liitu, jolla voi piirtää oven toiseen maailmaan ja vaaroja sisälleen kätkevä labyrintti). Del Toro on luonut visuaalisuudessaan ylittämättömän teoksen, jonka millintarkat lavastukset, puvut ja tehosteet huokuvat omaperäistä luovuutta. Näin jälkikäteen on täysin ymmärrettävää, miksi elokuva voitti Oscar-pystit parhaasta lavastuksesta, kuvauksesta ja maskeerauksesta. Del Toron luomat hahmot kiehtovat omaperäisyydellään. Lapsia syövä hirviö, jonka iho roikkuu ja jolla ei ole kasvoja, jättimäinen rupikonna, sammaloitunut fauni... mielikuvituksen tulva on todellakin koettava itse.

Vaikka "Faunin Labyrintin" maailma on ainutlaatuinen, tuottaa kahden todellisuuden yhdistäminen pientä ongelmaa Del Torolle. Tarinaa kerrotaan kahdessa osassa. Toisessa syvennytään tarinan ihmishenkilöihin ja luodaan pistäviä kuvia sisällissodasta ja fasistisesta ajattelutavasta. Toisessa antaudutaan täysin rinnoin mielikuvituksen pauloihin. Arkipäiväinen kuvaus luonnistuu mutkattomasti ja parhaimmillaan taistelut sissien ja fasistien välillä ovat kiihkeitä, väkivaltaisia ja raakoja. Del Toro onnistuu siinä samalla myös syventymään hahmoihinsa ja käsittelemään petturuuden, pahuuden ja hallitsevan sadistisuuden teemoja. Fantasiatarinassa Del Toro luottaa tehosteisiinsa, omituisiin hahmoihinsa ja yksityiskohtaisesti lavastettuihin miljööisiinsä ja jättää varsinaisen fantasiatarinan riekalaiseksi. Kaikkiin kysymyksiin ei saa vastauksia, mikä jää vaivamaan, sillä varsinainen mielikuvitustarina ei yksi riitä kaiken kertomiseen. Fantasia tuntuu yleensäkin vaativan suhteellisen laajan tarinan allensa ollakseen perusteellinen ja selkeä.

Faunin Labyrintti pitää sisällään tarkasti kirjoitettuja henkilöhahmoja, joista varsinkin vittumainen kusipää-kapteeni Vidal (Sergi López) ansaitsee oman lukunsa. Isänsä sodassa menettänyt kapteeni on syvästi katkeroitunut ja traaginen hahmo. Hän on turmeltunut ja joutunut jatkuvan väkivallankierteen vangitsemaksi. Hän kiduttaa vangitsemiaan sissejä eikä anna pettureille armoa. Sergi Lópezin antaumuksellisesti näyttelemä Vidal on 2000-luvun häijyimpiä elokuvahahmoja, joka nostaa vihakertoimen kattoon. Myös elokuvan muut näyttelysuoritukset ovat intohimoisia. Varsinkin Ofelian äitiä näyttelevä Ariadna Gil ja kapteenin palvelijaneitokaista Mercedesiä esittävä Maribel Verdú antautuvat täysin rooleilleen. Suurimman vaikutuksen tekee kuitenkin hellyttävä Ivana Baquero, jonka esittämä Ofelia joka joutuu mitä pelottavampien painajaisten ristiaallokkoon, eikä loppujen lopuksi tiedä mikä on todellisuutta ja mikä mielikuvitusta.

Faunin Labyrintti on 2000-luvun parhaimpia elokuvia. Sen upeaa visuaalisuutta voisi kehua loputtomiin, kuten myös sen tarjoamaa mielikuvituksellista maailmaa ja hahmoja. Elokuva toimii kuitenkin parhaimmillaan kuvauksena pahuudesta ja sen peittoamisesta. Viattomin joutuu yleensä kärsimään eniten ja joskus tuntuu ettei kärsimykselle näy loppua. Del Toron luoma fantasia on synkkä, pelottava ja väkivaltainen, eikä se todellakaan sovi lapsille katsottavaksi. Kuitenkin varsin mukaansatempaava tarina joka sekoittaa todellisuuden ja mielikuvituksellisuuden mainiosti.


"Talk to hand" Saatanan ruma örkki halusi matkia Arskaa Terminator 3:ssa..."



E-Mies's rating:

People who added this item 1069  Average listal rating (684 ratings) 7.7  IMDB Rating
23. This Is Spinal Tap (1984)
11.10.09 TV

Rob Reinerin feikkidokumentti kaikkien aikojen säälittävämmästä rokkibändistä saa aikaan musiikkituntijoissa varsin hauskat naurunremakat. Brittiläinen hevimetalliyhtye Spinal Tap ei kulje aivan yhtä remakkaa polkua kuin Uriah Heep teki aikoinaan, vaan joskus aita on liian korkea ylitettäväksi. Bändin jäsenet ovat tyhmiä, tosin vilpittömiä sellaisia. Ala-aste-meiningillä sanoitetut kappaleet, joiden nimet vastaavat onnetonta alapäähuumoria esitetään suurella innokkuudella ja antaumuksella ja meno on välillä sen verran hullua, että oikein sääliksi käy.

Rob Reiner kuvaa elokuvansa täysin dokumenttimaisesti. Bändin jäseniä, raivohullua manageria ja purkkaa louskuttavaa ns. "fanikuntaa" haastatellaan sujuvin sananvaihdoin. Bändien jäsenten, kuten varsinkin kitaristin innokas selitys vahvistimensa äänenvoimakkuudesta. "Nää nupit menee yhteentoista, vaikka normaalisti ne menee kymmeneen. Eli tästä kuuluu selvästi isompi ääni, toisin ku niistä mitkä menee kymppiin." Ja kun haastatellija tokaisee näsäviisaasti: "Miksette vain suurentaa kymppitason äänenvoimakuutta??" on hervottomat naurukohtaukset taattu.

Kaikkia Hei me rokataan ei varmasti miellytä. Musiikista tietämättömät tuskin ymmärtävät täysin satiirista komiikkaa. Hauskuus kuten kauneuskin on katsojan silmissä ja se hauskuttaako Spinal Tapin säälittävä kohellus vai ei, on paljon kiinni huumorintajusta.

Kokonaisuutena huoletonta, rämäpäistä kohellusta ja harkittua huumoritulvaa "maailman ykköshevimetallibändistä", joka musiikkillisine lahjoineen on suoraan sieltä "mihin aurinko ei paista". Nauraa saa samalla kun bändin rämpimistä seuraa ja hauskaa on. Viihdyttävää pilkkaa musiikkibisneksestä.

E-Mies's rating:

People who added this item 1738  Average listal rating (1165 ratings) 5.9  IMDB Rating 6.4 
24. Air Force One (1997)
11.10.09 TV

Toisinaan vastaan tulee elokuvia, jotka ottavat itsensä aivan liian tosissaan lähtökohtiinsa nähden.

Esimerkki numero 2. Koska terroristejä vastaan on tapeltu melkeinpä jokaisessa mahdollisessa kulkuneuvossa, paitsi lentokoneessa, ei tarvitse kauan miettiä (vaikka lukea ei osaisikaan) minne Wolfgang Petersenin toimintatrillerin tapahtumat sijoittuvat. Ja jotta mielenkiinto nousisi ja uskottavuus laskisi, hyviksien ja pahiksien välinen taistelu käydäänkin itse Yhdysvaltain presidentin lentomasiina Air Force Onessa! Harrison Ford on presidentti, joka luo maailmasta sodattoman, väkivallattoman ja turvallisen paikan kaikille elää. Vähän niinkuin nykypäivinä se tummaihonen Nobel-voittaja, ei siis Ahtisaari vaikka ruskettunut onkin, vaan se toinen Obama-mikälie-olikaan... Ja koska Fordin Harrison luonnollisesti on maailman mahtavin mies, eivät moraaliarvoiltaan pinttyneet ääreistöläiset ole mielissään miehen rauhanaikeista. Ja niin,niinkuin tsiljoona kertaa aikaisemminkin, tavalliselta näyttävä tusinaretki muuttuu terroristien hallitsemaksi painajaiseksi. Painajaiseen on kuitenkin ratkaisu. Ja kyllä, arvasit oikein, se ei ole yksinäinen, tavararuumaan piiloutunut sotilas, eikä edes salaisen palvelun agentti. Kuka jääkään jäljelle? Kyllä, itse presidentti, joka mahtipontisten puheiden lisäksi osaa myös tarttua mahtipontisesti aseisiin, eikä totisesti epäröi käyttää niitä...

Jenkkilän presidentit ovat tunnetusti yli-ihmisiä, mutta Fordpa näyttää Kennedyn veljeksille peppuansa, nostaa yli-ihmisyys-arvonsa stratosfääreihin ja alkaa ramboilemaan aivan yksin, lentokoneessa (!!!) pariakymmentä terroristiä vastaan. Ford hallitsee jujutsun ja karatekiemurat, eikä takatukka-venäläisissäkään ole mitään vastusta. Ja jotta pressa olisi tekojensa painoksi vielä hitusenkaan verran uskottava, on mies ollut melkoinen saalistaja Vietnamissa. Ja tämä verenhimoinen koljaasi oli se, joka puhui vankuumattoman rauhan puolesta?

Wolfgang Petersen on luonut semmoiset kliseistelyrymistelyt ettei paremmasta väliä. Meno on laimeaa, eikä intensiivisyyttä ole haluttua määrää mukana, muutamia hassuja kohtia lukuunottamatta. Tarina kulkee perinteisesti hyvä-paha-akselilla eteenpäin, eli juonenkäänteitä ja yllättömiä tilanteita on odotettavissa. Joku on kusipää-petturi, joku sympaattinen sankari ja se yksi murisee one-linereita ja pieksee persettä. Vähän kuin Indiana aikoinaan.

Terroristit sen sijaan ovat jälleen häijyjä ja häikäilemättömiä. Voimakeinoja ja sanoja käytetään, hui olkoon, ja meno on tuimaa ja kivistä. Motiiviksi käy tietenkin uskollinen antaumus kotimaata kohtaan ja yleinen kapinointi erilaista yhteiskuntaa kohtaan. Eli tiivistettynä voisi sanoa, ettei tämän päivän terroristikatsauskaan paljoa eroa niistä miljoonista muista.

Kokonaisuutena Air Force One on tyhmä, hölmö, höpsö ja ihan hupsu näin realistisilla ja totuudenmukaisilla (itseasiassa vittuuntuneen muka-hauskoilla) kommenteilla puhuttaessa. Se venyttää kliimaksiaan yli-innokaasti ja on kaikin puolin pitkästyttävä ja laiska. Jos olet Harrison Ford fani ja haluat nähdä Uun ja ässän ja aan presidentin pieksevän venäläispersettä, kannattaa AF1 tarkastaa ehdottomasti. Muuten: älä vaivaudu. Oikeasti.


"Niin mikä se olikaan se Al Goren puhelinnumero?"
E-Mies's rating:

People who added this item 4263  Average listal rating (2924 ratings) 6.2  IMDB Rating 6.6 
25. Armageddon (1998)
11.10.09 TV

Toisinaan vastaan tulee elokuvia, jotka ottavat itsensä aivan liian tosissaan lähtökohtiinsa nähden. Toteutus on kaikin puolin kömpelöä, terve järki on ottanut lopputilin ja realistisuus on kadonnut kuin mustan aukon nielemänä. Silti tekijät ja tuottajat uskovat vahvasti, että "Kyllä tämä meidän leffa syö niinkuin laiduntaakin!" Vähän samaan tapaan kuin Jerry Bruckheimer & Co. räjähdyksentäytteisellä uhkakuvallaan Armageddon. Täyttä uhkakuvaa on myös elokuvan "ei-niin-viihteellinen" tarjonta, joka katosi "mystisesti" kuin pieru Saharaan. Niinpä jäljelle jää kuorittu kokonaisuus, jossa Bruckheimerin dollarit ja tehosteexpertdirector Michael Bayn konventionaaliset filosofisoinnit tulevat pröystäillen valokeilaan.

Maailmaa uhkaa maailmanloppu ja tällä kertaa ihan for real. Jättimuthafuckameteoriitti on tulossa eikä kellään ole mahdollisuutta selviytyä. Mutta! Älkääs vielä karatko näytön äärestä, sillä nyt ollaan Hollywoodissa, mikä tarkoittaa, että aina on mahdollisuus selviytyä. Superfiksut Nasan jäbät, jotka ovat aivan liian fiksuja ajaakseen partansa (tsekkaa Billy Bob Thorntonin kuontalo), ynnäävät yks plus yks ja keksivät mahdottomalle dilemmalle ratkaisun. Fysiikan lait ja kaavaat voidaan unohtaa, sillä ratkaisu on huomattavasti arkipäiväisempi. Lähetetään älyllisesti, henkisesti ja moraalisesti tasapainottomia öljynporaajia avaruuteen Aerosmithin svengaavien rockirytmien tahdissa ja nämä hyppäävät ilkeän meteoriitin kyytiin, poraavat ydinpommin sisään ja päivä on pelastettu. Ja kyllä, se ei todellakaan ole mahdollista, eikä siinä ole järkeä ja Aerosmithiltäkin kuullaan vain Sweet Emotion, mutta hei ihmisiä mekin vain olemme ja nythän ollaankin Hollywoodissa, jossa kaikki on mahdollista!

On huvittavaa huomata millaisessa utopiassa Michael Bay elää. Mies kuvittelee alituiseen, kerta toisensa jälkeen, että räjähdykset, jotka siis oikeesti on niin cuuleja!"!!½, peittävät alleen karun todellisuuden. Dollarihenkinen posauttelu, pamauttelu ja jyräyttely tuo itseasiassa parhaiten esille sen mikä todellisuudessa mättää. Ja mikäpä ei mättäisi? Armageddon on epätoivoinen yritys yrittää mahduttaa maailmanpelastusoperaatioon mukaan henkilödraamaa, tavallista draamaa, nyyhkydraamaa, actionia, jännitystä, dramatiikkaa ja huumoria. Vähän samaan tapaan kuin kokki tunkisi kakkuunsa hienoimmat einekset, vaikka kakulla ei olisi edes pohjaa. Bay ja Bruckheimer luottavat jyrkästi pinnallisuuden kepeään sanomaan ja sillä hyvä, sillä se jos mikä tuottaa. Pinnallisuus.

Kakku päältä kaunis, sisältä mätä. Armageddon ei vakuuta, sillä jopa sen lähtökohdatkin ovat epäuskottavia. Avaruusmatkalle lähetetään tuosta vain öljynporaajia, jolla luonnollisesti ei ole minkäälaista kokemusta avaruusmatkailusta. Tuskinpa pikainen koulutuskaan asiaa muuttaa. Öljynporaajat ovat yhteiskunnan hylkiötä, rikosrekisterin omaavia hyypiöitä, joille tarjotaan armahdus. Reissu, jolla kaikki pahuudet kuitataan pyyhekumilla ja peiteliimalla. Bruce Willis esittää öljynporauskunkkua Harry Stamperia, joka on aateloitu maailman parhaaksi öljynporaajaksi. Harry on ylisuojelevainen isä jo aikuiselle tytölleen Gracelle (Liv Tyler), eikä katso hyvällä tämän pariutumisviettejä nuoreen oildrillinglahjakkuuteen AJ:hin (Ben Affleck). Niinpä avaruusmatka onkin hyvä tapa oikoa näitä monimutkaisia suhdekiemuroita ja samalla jyvät erotetaan akanoista. Muu kopla onkin stereotypioita vaille valmis kaiken maailman koitoksiin.

Svengaava ja rockahtava soundtrack muodostuu lopulta ainoaksi, jonkinlaista elämystä tarjoavaksi luksukseksi koko elokuvassa. Kliseinen juonikerroin, jossa luonnollisesti avaruusmatkailijat alkavat kohtamaan ylitsepääsettömän hengenvaarallisia ongelmia, eivätkä kaikki selviydy hengissä, on huvittava ja suorastaan hupsu. Se on niin tyypillinen, ettei siitä jaksa oikeastaan edes välittää saati nalkuttaa. Sentimentaalinen superkliimaksi, joka ei yllätä, on höpsö sekin, sillä sen avulla saadaan korostetuksi vain amerikkalaisten tiivis patrioottisuus; jokaisessa meissä piilee sankari joojoo janiinedelleen...

Armageddon on hupsu, höpsö, hölmö ja ihan tyhmä elokuva, näin lapsellisilla (itseasiassa realistisilla ja totuudenmukaisilla) adjektiiveilla puhuttaessa. Bruce Willis vetää rautaisella yrmyilyllä läpi elokuvan, Steve Buscemin roolisuoritus on veijarimaisuutta parhaimmillaan ja Ben Affleck todistaa jälleen näyttelykykynsä, tai niiden puutteen, ihan miten vain haluatte ajatella.


Hyvät naiset ja herrat, saanen esitellä: (taksiteollisuuden) maailmanloppu ála Michael Bay!


E-Mies's rating:

People who added this item 498  Average listal rating (337 ratings) 7.6  IMDB Rating 7.8 
26. The Dirty Dozen (1967)
4.10.2009 PC

Uhmakas asenne ja todellinen äijämeininki toimivat Robert Aldrichin klassikkosotaelokuva Likaisen tusinan viihdykkeinä. Näyttelijäkaarti on ladattu täyteen melkoisia kovanaamoja aina Lee Marvinista Charles Bronsoniin asti. Aldrich luottaa toimintaa enemmän nokkelaan sananvaihtoon, terävään dialogiin ja hahmojensa kehittämiseen. Tämän takia syntyykin kaksijakoinen ongelma. Voiko karski sotaelokuva olla pelkkä verbaalinen pikkunujakka sen sijaan, että olisi räjähdysaltis ja rymisevä toimintajyrä?

Aldrich luo moraaliarvoiltaan jyrkän teoksen, joka luo katsauksen luokkajärjestelmän alhaisimpiin nilkkeihin. Lee Marvinin esittämä majuri Reisman (Lee Marvin) on saanut moitteita kurittomuudesta ylemmiltä esimiehiltään. Suorasanainen ja itsevarma Reisman ei ole parhainta kahvipöytäseuraa suoraviivaisen kielenkäytönsä vuoksi ja eivätkä ylemmät kenraalit pidä hänestä. Jotta Reisman saataisiin huomiota herättämättä pois kuvioista hänelle annetaan tehtävä. 12 kuolemanrangaistukseen tai elinkautiseen tuomittua sotarikosvankia annettaan hänelle kuin kuparitarjottimella valmiina koulutettavaksi ja lähetettäväksi vaarallisimpiin itsemurhatehtäviin. Ja miksi? Mitäpä menetettävää kuolemaantuomituilla nilkeillä ja sadistisilla murhaajilla muutenkaan olisi? Hehän on muutenkin muita alempana, joten miksi heitä ei voisi hyödyntää ja laittaa tekemään likaiset työt toisten puolesta? Näin ainakin Aldrich teoksellaan väittää.

12 raudankovasta jäbästä koulitaan melkoinen iskuryhmä. Erilaiset luonteenpiirteet tuodaan muutaman päähahmon kautta esille ja löytyyhän Likaisen tusinan hahmogalleriasta ihan omaperäisiä persoonia. On auktoriteettiongelmainen rääväsuu Victor Franko (Erinomainen John Cassavetes), pienikokoinen ja vähäsanainen Joseph Wladislaw (Charles Bronson), uskonnollinen, mielenvikainen ja rasistinen Maggot (Terry Savalas). Nämä hahmot nousevat elokuvan tärkeimmiksi ja loppuihin luodaan vain hennon oloinen pikakatsaus. Aluksi vastahakoisesti ja jarruttelevasti koulutukseen suhtautuvat vangit vievät Marvinin esittämän majurin pinnan monesti äärirajoille. Aldrich kuvaa sähäkästi miesten välistä kipinäherkkää suhdetta, joka leimahtelee liekkeihin tylyjen sananvaihtojen merkeissä. Elokuvan dialogi on erinomaisesti kirjoitettua. Mukana on naljailua ja huulenheittoa ja muutama hupaisa vitsikin.

Se mikä elokuvassa sitten mättää on toiminnan puute. Itse lukeudun siihen porukkaan, jonka mielestä Likainen tusina tarvitsisi huomattavasti räväkämpää asennetta ollakseen todellakin likainen. Kiihkeä vittuilu ei riitä, vaan räjähdyksellistä rymistelystä ja one-linereiden sarjatulituksella saataisiin huomattavasti enemmän ilkeyttä pintaan. Tässä onnistui esimerkiksi Enzo G. Castellari Inglorious Bastardsissaan, joka esikuvaansa huomattavasti suoraviivaisempi ja menee heti asiaan. Likainen tusina yltyy kunnon sotavauhtiin vasta loppupuoliskolla, mikä saa ensimmäiset kaksi tuntia tuntumaan aavistuksen verran pitkästyttäviltä.

Kokonaisuutena kuitenkin keskivertoa parempi nokkeladialoginen äijäily, jossa näyttelytyö on enemmän kuin loistokasta ja maskuliininen pintakiilto kiiltää mukavasti. Mukaan olisin kaivannut kuitenkin testosteronista rymistelyä ja enemmän actionia. Niinpä kokonaisuus on enemmän pikkulikaisen kuin törkyisen puolella.

E-Mies's rating:

People who added this item 5639  Average listal rating (3861 ratings) 8.2  IMDB Rating 8.6 
27. The Silence of the Lambs (1991)
3.10.2009 TV (Rewatch, ei muutoksia pisteytykseen)

Jonathan Demmen Uhrilampaista on jokainen varmasti kuullut. Onhan se sarjamurhaaja-trillereiden ehdotonta aatelia, mutta vielä enemmän se on jäänyt ihmisten mieliin psykopaattisen kannibaalipsykiatri Hannibal Lecterin (Anthony Hopkins) sähköisenä ensiensiintymisenä. Lecteristä muodostui äkkiä kulttihahmo ja yksi vastenmielisimmistä hahmoista elokuvan historiassa. Uhrilampaat on kuitenkin paljon muutakin kuin pelkkiä vastenmielisiä psykopaatteja.

Nuori siloposki Jodie Foster esittää FBI:n nuorta agenttikokelasta Clarice, joka koulutuksensa lomassa saa tehtäväkseen vangita nuoria naisia järjestelmällisesti murhaavan sarjamurhaajan Buffalo Billin (Ted Levine). Nokkela Clarice saa apua mahdottomalta tuntuvaan tehtäväänsä varsin yllättävältä taholta. Äärimmäisen tiukasti vartioidussa mielisairaalassa jo kahdeksan vuotta vangittuna ollut kannibaalisarjamurhaajapsykiatri, tohtori Hannibal Lecter lupaa kertoa kaiken paljastavan tiedon kollegastaan, jos Clarice lupaa itse avautua ja kertoa hänelle menneisyydestään. Claricen ja Hannibalin välille muodostuu äärimmäisen sähköinen lataus, joka pitää vireensä loistavasti yllä koko elokuvan ajan. Saipa Clarice murhaajansa kiinni tai ei, on Uhrilampaat erittäin jännittävää ja penkille liimaavaa katseltavaa.

Hopkins ja Foster pistävät ehdottomasti parastaan. Heidän keskinäiset kohtauksensa, intensiiviset keskustelunsa ja jäätävät silmäpelinsä muodostuvat elokuvan keskeisimmiksi kohdiksi. Tiivis sananvaihto on verbaalista miekkataistelua, jossa sivistynyt Lecter yrittää riuhtoa keltanokkaisen Claricen hämmennyksen partaalle. Siinä sivussa Uhrilampaat tarjoaa kattavan matkan sarjamurhaajamaailmaan. Vaikka itse murhaajien päiden sisään ei kuvainnollisesti päästäkään, tarjoaa elokuva pienimuotoisen luonnekuvauksen puukonheiluttajista.

Seksuaalisesti kyvyttömät ja epätasapainoiset, yksinäisyydestä kärsivät yhteiskunnan heittiöt purkavat luonnollisesti sairaita mielihalujaan ja tunnetuskiaan viattomiin uhreihin. Elokuvan mukaan ei ole helppoa elää syyttävien sormien edessä, jyrkästi sinut ihmisenä tuomitsevan ja kategorisoivan yhteiskunnan edessä. Loppujen lopuksi olet joko hyvä tai paha. Siinäpä onkin sitten tekemistä pysytellä viivan jommallakummalla puolella. Mikäpä sitten erottaa hyvän ja pahan, siihen ei vastata. Sitä saakin sitten miettiä.

Huippuälyinen, sivistynyt ja miellyttävällä äänensävyllä puhuva Lecter peittää mainiosti kaiken pahuuden sisälleen. Harmi vain, kun minkäänlaisia motiiveja tai selityksiä ei Lecterin hirmuteoille tarjota. Hopkins tuo enemmän kuin erinomaisesti miehen psykopaattiset piirteet esille, mutta silti hahmona Lecter on ohut kokonaisuus (HUOM! Lecterin taustat kyllä selvitetään myöhemmissä osissa, mutta niitä olisi silti kaivannut ko. teokseen). Hopkins, kuten jo mainitsinkin) on suorastaan hyytävä. Naulitseva katse, pienet, mutta harkitut eleet ja vuorosanojen antaumuksellinen tykitys on Mestarillista näyttelyä isolla ämmällä. Hopkins eläytyy täysin rinnoin rooliinsa ja pitkälti miehen roolisuoritus loi nykypäivälle mittakaavan ja stereotypiat sarjamurhaajahahmoille, jota muun muuassa Fincher hyödynsi Sevenissään.

Fosterkaan ei jää taustalle pelkästään kaunistelemaan, vaan on pienestä järkähtämätön, vahvaluonteinen neiti Etsivä, joka ei halua antaa periksi murhaajan jahtaamista. Ted Levine omituisena Buffalo Billinä on pikkukiva kokonaisuus, joskin melko mitätön Hopkinsin estradin valtaavaan suoritukseen verrattuna. Buffalo Billin hahmokin on yllättävästi jätetty takakonttiosaan pois Lecterin jaloista, mikä jättää pienen pettymyksen maun suuhun.

Uhrilampaat on penkille liimaavan jännittävä kokonaisuus ja hyytävä sarjamurhaajakuvaus. Fosterin ja Hopkinsin yhteiset kohtaukset ovat kipinöivän intensiivisiä, mutta ne tuntuvat loppupeleissä mietittynä jäävän elokuvan ainoiksi keskeisiksi seikoiksi, kun varsinaisen tappajan metsästys jää Lecter-Clarice sanaharkan jalkoihin. On kuitenkin merkkiteos ja kuuluu yleisivistykseen. Kannattaa tarkastaa ehdottomasti Hopkinsin antaumuksellisen mukautuvan roolisuorituksen takia ja miksei myös muutenkin.


E-Mies's rating:

People who added this item 1122  Average listal rating (778 ratings) 6.1  IMDB Rating 6.6 
28. Rocky IV (1985)
2.10.2009 DVD

On se kumma kun joka ikisessä osassa herra Rocky Balboa sanoo ottelevansa enää yhden ainoan ottelun ja lopettavansa sen jälkeen nyrkkeilyuransa kokonaan. Silti mies ottaa jo neljättä kertaa 15 erää lättyyn, niin ettei silmiä saa auki. Neljänessä osassa Rocky taistelee karhun kokoista neukkutappaja Ivan Dragoa (Dolph "Arskaakin jähmeämpi näyttelijä" Lundgren) vastaan kylmän sodan aikakautena. Kylmää on myös Rockylla joka lähtee silkasta kostonhimosta Siperiaan treenaamaan muskeleitaan svengaavien kasaripoppien pumputtaessa taustalla.

Rocky IV on perustäysjyväkauraa eli täynnä treenausta, nyrkkeilyä, tyrmäyksiä ja epäuskottavuutta. Dolph Lundgrenin Ivan Drago on epäuskottavuuden saralla melkoinen superman, joka murisee muutaman hassun repliikin koko elokuvan aikana. Rocky sen sijaan cvain rikastuu, samalla kun puhekyky huononee. Kaikkein naurettivinta on lopetus, jossa Rocky pitkän turparalliottelun jälkeen selittää neukkuyleisölle pasifistisia viisauksiaan. Voi helvetti.

E-Mies's rating:

People who added this item 212  Average listal rating (142 ratings) 5.3  IMDB Rating 5.6 
29. 12 Rounds (2009)
27.9.09 DVD

Ja sitten vähän iloa kaiken synkkyyden keskelle. Renny Harlinin uunituore uutuus Kakstoista rundia pikemminkin tönäisee kuin jyrää katsojan. Showpainitähti John Cenasta koulitaan karski toimintähti heppoisen juonikyhäelmän ja totisen touhun varassa. Cena on rambokyttä Danny Fischer, joka on napannut mestaririkollisen Miles Jacksonin (Aidan Gillen) ja samalla, luonnollisesti vahingossa, aiheuttanut tämän muijan kuoleman. Miles aikoo tietenkin kostaa, muttei perinteisellä tavalla. Ja himputti vieköön, miten kostakaan! Perinteiset silmä-silmästä kaavakkeet voi unohtaa tyystin, sillä Miles on ovela mies. Hän on haastaa Dannyn 12 erän peliin, jossa panoksena on elämä ja kuolema. Onhan se Miles kidnapannut vielä Dannyn vaimonkin (Ashley Scott), jotta Dannyn motiivaatio pysyisi koko pelin aikana yllä. Sittenpä hihhuloidaan pitkin katuja totisilla ilmeillä, rymistellään raitiovaunussa, hissikuilussa ja helikopterissa ja tasapainoillaan elämän ja kuoleman ohuella nuoralla.

Harlinin superuutuus kusee täysin jokaisella osa-alueella. Cena on jähmettynyt, ilmekuollut steroidikaappi, josta ei oikein ole edes toimintatähdeksi. Juoni on se tuttu ja turvallinen "sä tapoit mun naisen, nyt mä tapan sun ja sit mä tapan sut, lällällää". Aidan Gillen muistuttaa enemmän kuivaa, irlantilaista stand-up-koomikkoa kuin supernastya tappokonekonnaa. Toiminta on laimeaa, PG-13 ikärajamerkinnän puitteissa suoritettavaa aamujumppaa, josta puuttuu kokonaan machous ja äijämeininki.

Vaikka Harlinin teos on huono kaikilla mahdollisilla osa-alueilla, on sen katsominen rentouttavaa ja lystiä puuhaa. Kaikille epäsovinnaisuuksille ja surkeuksille saa nauraa varsin makeasti, eikä katsominen vaadi sen kummempaa aivojumppaa. Harmiton, onneton, huono ja jättekiva ilopilleri tylsiin sunnuntai-iltoihin.


Kiirettä pittää, kun muijan henkeä uhataan...
E-Mies's rating:

People who added this item 1252  Average listal rating (835 ratings) 5.5  IMDB Rating 6.2 
30. Knowing (2009)
27.9.09 DVD

Maailmanloppua lietsotaan nykypäivinä harvinaisen kiihkeästi. Ihmiset panikoivat, profeetat profetoivat ja jopa sammakkomiehetkin tuovat oman kantansa asiaan. Pelkokausi on iskenyt vahvasti, niin hyvin, että nyt onkin varsin otollinen aika tehdä monenmoista tulkintaa maailmanlopusta. Ne jos mitkä myyvät lippuluukulla. Katastrofispektaakkelimies Roland Emmerichin 2012:a vielä näkemättä en voi siihen ottaa minkäänlaista näkökantaa, mutta sentään Emmerichin mahtitekeleen vanavedessä lipuvaan Tietoon voin.

Tässä Alex Proyasin ison budjettiluokan spektaakkelissa pahvinaamaliimahiuksi Nicolas Cage esittää vaimonsa onnettomuudessa menettänyttä yksinhuoltaja John Koestleria, joka yrittää yliopistoprofessorin ammattinsa lisäksi elää normaalia elämää poikansa (Chandler Cantenbury) kanssa. Surujaan ahkerasti viinaan purkava John joutuu melkoiseen henkiseen kiirastuleen ja tulee samalla sotkeutuneeksi suuremman mittakaavan probleemaan. Ihan mikään tähtitieteellinen umpisolmu ei ole kyseessä, vaan maailmanloppu, joka uhkaa koko kansakuntaa. John löytää eriskummallisen, numeroita täynnä olevan listan, jonka omituinen tyttö on väsertänyt kuin riivauksen vallassa 50 vuotta sitten. John onkin nerokas mies ja tajuaa lukaista listaa rivien välistä ja mitä paljastuukaan?! Lista pitää sisällään jokaisen maailmankaikkeudessa tapahtuneen onnettomuuden vieläpä oikein tarkkoine päivämäärineen ja kuolonuhrineen. Karmivaa, eikö totta. Ja sitten, niinkuin elokuvan superjänskä slogan tokaiseekin; mitä tapahtuu kun numerot loppuvat? Niin, sitä saakin miettiä siinä hermostuneen kynsien pureskelun lomassa...

Tieto tarkastelee maailmankaikkeuden päättymistä hyvin kyynisestä näkökulmasta. Aurinko ei aina paista kaatosateen jälkeen ja se tehdäänkin katsojalle hyvin selväksi. Kaikki mököttävät, kaikilla on kurjaa, Cage vetää viinaa, poika on yksinäinen, suhde vanhempiin on kuihtunut ja kun vielä maailmanloppu uhkaa nurkan takana, niin kyllähän siinä lievästi sanottuna saattaisi vähän vituttaa. Päähahmojen lisäksi myös katsojaa vituttaa, hieman jopa pelottaa. Niin vahvasti ohjaaja Proyas sanomansa tuo esille. Erikoistehosteet jylläävät ja kaikkialla jyrisee ja paukkuu. Harmittavasti CGI-tehosteet ovat tökeröitä ja jopa masentavan rumia.

Proyasin suurielkeinen teos hämmästyttää, sillä sen mukaan ihmisen teoilla ei ole osuutta maailmanloppuun. Vaikka jatkuvasti pahentuvasta ilmastonmuutoksesta puhutaan harva se päivä, Proyaksen maailmanloppu on kuin puolivahingossa syntynyt arviointivirhe. Se väittää, että loppupeleissä homman ratkaisee universaalit voimat ja ehkä jopa ne korkeammatkin? Lohduton lopetus tarjoilee visuaalista kuvaa, joka muistuttaa vertauskuvallisesti Johanneksen Ilmestyskirjaa. Teologiset vertaukset saavat ateistit pyörittelemään peukaloitaan ja tuijottelemaan varpaitaan. "Mitäs tämä nyt on olevinaan?"

Ohueksi jäävät henkilöhahmot, yliluonnolisten voimien sekoitus arkipäivään ja mukkelismakkelis-tyylinen lopetus saattavat aiheuttaa pettymyksen tunteen ja jopa sitä kuuluisaa vitutusta. Ihme kyllä, kestopökkelönä mainetta kerännyt Cage suoriutuu roolistaan varsin pätevästi ja onnistuu esittämään alakuloista, jatkuvasti pikkudarraista proffaa varsin luontevasti. Proffan poika Calebia esittävä Chandler Canterbury töllöttelee suurin sinisin silmin ja tarjoilee kevytmielistä lapsinäkökulmaa musertavan murheellisuuden keskelle.

Kokonaisuutena Proyaksen Tieto on kattava ja suurin saappain tallusteleva mahtipontinen spektaakkeli. Se on huimavaa visuaalisesti ja onnistuu luomaan aidosti pelottavan uhka/tulevaisuudenkuvan. Se on kuitenkin liian yksipuolinen ja tavanomainen ja keskittyy liiakseen vain maailmanlopun kuvaukseen. Yliluonnolliset elementitkin tuntuvat epäsopivilta konseptiin nähden ja sentimentaalinen "byebye-lopetus" ärsyttää. Se toimii kuitenkin masentavan ja viihdyttävän elokuvan omituisena sekoituksena, kunhan sitä ei katso murheellisin mielin. Surut tuskin helpottavat...


Juoppo-proffa Cage yrittää pinkoa tuomiopäivää karkuun muija kintereillään...
E-Mies's rating:

People who added this item 252  Average listal rating (122 ratings) 7.3  IMDB Rating 6.6 
31. Inglorious Bastards (1978)
22.9.09 PC

Nyt kun Quentin Tarantinon kehuttu Inglourious Basterds on teatterilevityksessä Suomen maalla, oli hyvä aika tarkastaa italialaisen eksploitaatiomestari Enzo G. Castellarin alkuperäisteos Inglorious Bastards (huomaa tahallinen kirjoitusvirhe Tarantinon versiossa...) Eksploitatiivisen genren klassikoksi nimetty, kuten myöskin kaikkien aikojen parhaaksi sotaelokuvaksi kehuttu (ainakin Tarantinon taholta) elokuva on räävitöntä, kieli-poskella tyylistä lippaankulutusta, jonka viihdyttävyysarvot huitelehtivat omissa sfääreissään.

Elokuva alkaa kohtauksella, jossa amerikkalaisia sotilaita kuljetetaan sotaoikeuteen tekemistään rikoksista. Mukana on karskiuden karikatyyrejä, armottomia tappokoneita ja sotahulluja. Sitten on tietenkin myös porukan auktoriteetti ja moraalinen ääni, luutnantti Yeager (Rautainen Bo Svenson). Viidestä jäbästä muodostuva ryhmä karkaa pian vangitsijoiltaan ja samalla taakse jää niin puhtaat pelisäännöt kuin itsesuojeluvaistokin. Iskuryhmäksi muodostunut porukka tietää arvonsa, kohtalonsa ja tekemisensä, joten vitut kaikesta, eihän heillä ole mitään menetettävää. Sitten ammutaan, pamautellaan, hirtetään, hukutetaan ja puukotetaan natsipaskiaisia oikein urakalla ja pidetään muuten vain lystiä meininkiä yllä.

Castellari tietää varsin hyvin, miten karistetaan kaikki ylimääräinen pois ja keskitytään rautaisasti vain oleelliseen. Inglorious Bastards on tästä oivallinen esimerkki. Se ei yritä olla mitään itseään suurempaa, ei yritä luoda mitään suurta dramaturgisesti eikä muutenkaan, se vain tuo räjähdysherkän ruutiannoksen katsojan silmille armottomalla asenteella. Castellari hyödyntää toimintakohtauksissaan Peckinpah-tyylisiä hidastuksia ja monikuvakulmakuvausta. Näiden pikkukikkojen ansiosta ryminää korostaa kaunis ulkokuori. Tyyli toimii kuin mehevänä kirsikkana vastustamattoman kakun päällä.

Inglorious Bastards on hävytön ja suorastaan häijy elokuva. Se ei kunnioita ihmisarvoa, eikä tunnu edes yrittävän sitä. Verta lentää, ruumiineritteitä lentää, jopa sotilaatkin tuntuvat lentävän pitkin taistelutannerta. Castellarin näyttelijäkaarti on tunnelmalle sopivasti nimetöntä, näyttelytaidonta porukkaa. Tämä ei menoa hidasta sillä, eipä bunkkerivyöhykkeellä Hamletin vuorosanoja tarvitse paljoa osatakaan. Kunhan hauiksesi muisuttaa koripalloa ja sinulla on tappajan katse olet valmis toimintaan. Fred Williamson ja Bo Svenson ovat tästä erinomaisia esimerkkejä.

Inglorious Bastards on eliittikastiin kuuluvaa toimintailottelua. Se sisältää enemmän kuin rutkasti mehevää toimintaa, sarjakuvamaista sanailua, näppärää kamerankäyttöä ja mikä tärkeintä: se keskittyy vain ja ainoastaan kaikkein tärkeimpään. Loppujen lopuksi verikekkerit ovat niin massiiviset ettei hurmoksen partaalla pomppiva katsoja tiedä kummat todellisuudessa ovat paskiaisia: moraaliarvoton iskuryhmä vai itse natsit?


Bo Svenson ja Fred Williamson sodan tuoksinassa.
E-Mies's rating:

People who added this item 8767  Average listal rating (5190 ratings) 7.8  IMDB Rating 8.7 
32. The Matrix (1999)
13.9.09 TV

Kun tietokonetekniikka koki vallankumouksen 90-luvun loppupuolella, alkoi melkoinen hulabaliikki varsinkin elokuvien suhteen. Lukuisat ohjaajat hyödynsivät nykyajan tietokonetehostemahdollisuuksia elokuvissaan ja moni käytti myös tietokoneita apokalyptisen sanoman välittämiseen. Tunnetuin tämän tyypin elokuvista on ehdottomasti Wachowskin veljesten luoma scifiactionhitti Matrix. Upeaa visuaalisointia ja huimaavia tehosteita tarjoava Matrix nousi äkkiä kansan suosikiksi. Tarjoaahan se pistävän sanoman tietokoneiden hallitsevuudesta, vähän niinkuin Terminatoreiden tapaan. Tosin Matrix tekee sen huomattavasti marginaalisemmin ja efektejä hyödyntäen.

Keanu Reeves esittää nyhverö hakkeri Andersonia, joka työskentelee maineensa pitimiksi kunniakkaassa tietotekniikkayrityksessä. Öisin valvova ja tietokoneiden parissa lanittava hakkeri käyttää koodinimenään Neoa ja kokee yllättäen pienen asteen mentaaliskarppauksen. Kun mysteerinen ja viehättävä Trinity (Carrie Ann-Moss) vie Neon tapaamaan hakkereiden kuningasta Morpheusta (Laurence Fisburne) hänelle selviää karmaiseva totuus. Kuvittelemamme maailma on vain tietokoneiden luomaa harhatodellisuutta, aivan kuin unta. Järkyttynyt, mutta epäuskoinen Neo antaa periksi uteliaisuudelleen ja samalla hän harppaa uuteen ulottuvuuteen. Huh huh, paksua eikö totta? No Neopa pääseekin Liisattomaan Ihmemaahan, varsinaiseen kaninkolo Matrixiin, joka on täydellinen tietokonemaailma, jossa kaikki on mahdollista. Kyllä, kaikki. Ja tietenkin marginaalijuonikaavaa noudattaen Matrix pitää sisällään tappavia vihollisia, Agentteja, jotka ovat voittamattomia, virheettömiä ja puolitahallisesti cooleja. Sitten soditaan, räiskitään, kung fuillaan ja muuteen vain hihhuloidaan heppoisen juonilangan puitteissa koko kaksituntisen ajan.

Matrix yrittää selvästi olla jotain itseään suurempaa. Se tarjoilee apokalyptista tulevaisuuden kuvaa, jossa maailma makaa kuin ikuisessa krapulassa ja ihmisillä - niillä harvoilla - on kurjaa. Sitten on tietenkin itse significant iskuryhmä monine hahmoineen, joka taistelee kaiken hyvän ja oleellisen puolesta. Wachowskin veljekset Andy ja Larry ovat ovelina heppuina yhdistäneet perustoimintafilkkaan roppakaupalla erinäisiä sanomia, teemoja ja visioita, jottei kokonaisuus tallustele vain tavallisuuden tasapaksuilla kengillä. Vähän samaan tapaan kuin Ladaan lätkäistäisiin Ferrarin logo siinä toivossa, että katseet kääntyisivät nakkarin edessä. No, kellä asiasta on kokemusta, kertokoon lopputuloksesta enemmän...

Turha kriitikkomaisuus pois. Matrix on visuaalisesti häikäisevä ja kerrassaan huimaava tehosteiltaan. Ultra-hidastukset, ilmaan pysähtyvät luodit, upeasti koreografioidut taistelukohtaukset, painovoimaa uhmaava hyppeleminen... kaikki nämä pienet seikat tekevät Matrixista ultraviihdyttävää katsottavaa. Sen tähden virheille pystyy antamaan helpommin anteeksi. Vaikkapa esimerkiksi pökkelöprinssi Keanu Reevesin ilmerupsahtaneelle roolisuoritukselle, teennäiselle rakkausvirittelylle, Hollytyyliselle juonivirittelylle ja tyypilliselle lopetukselle. Mukana on kuitenkin vastapainoksi kivasti pikkuasiaa, actionia, vähän painavampaakin asiaa - tosin puolivillaisena - ja kaikkea hallitsee ohjaajakaksikon varma ote. Viihdyttävää ja jättekivaa katsottavaa. Turha mätkättäminen pois ja viihdy.


Keanu Reeves, mustassa nahkatakissa, karseassa kampauksessa ja tyylittömissä laseissa lamaannuttaa luoditkin...

E-Mies's rating:

People who added this item 1002  Average listal rating (664 ratings) 8  IMDB Rating 8.3 
33. The Great Escape (1963)
12.9.09 DVD

John Sturgesin pääsi luotsaamaan jälleen isoa ja nimekästä näyttelijäkaartia sitten sankarimaisen länkkärin 7 rohkeaa miestä (1960). Steve McQueen, James Garner, James Coburn, Richard Attenborough, Charles Bronson ja Donald Pleasence esittävät brittiläisiä ja amerikkalaisia sotilaita toisen maailmansodan aikaan. He ovat onnekseen välttäneet Gestapon ja SS:n kouran ja joutuneet Luftwaffen sotavankileirille. Tositapahtumiin perustuva sankaritarina kuvaa miesten kunnianhimoista pakosuunnitelmaa vankileiriltä, josta on mahdoton paeta - vai onko?

Veijarihenkinen tarina on viihdyttävä kokonaisuus, joka ei turhaan nipota pikkumaisuuksilla. Itseään autenttiseksi ja totuudenmukaiseksi alkuteksteissä mainostava elokuva seuraa yksityiskohtaisesti miesten kehittelemää pakosuunnitelmaa, joka vaikuttaa kunnianhimoiselta ja uskomattomalta, vaikka totista totta onkin. Sturges hallitsee hyvin suuren näyttelijäkaartin ohjaamisen pienessä tilassa. Upeasti lavastettu Stalag Luft Northin vankileiri on upeaa katseltavaa, kuten myös Saksan vihertävät pellot ja tyylikkäät kivikatumaisemat. Elmer Bernsteinin säveltämä sotilasmarssi luo pirteyttä ja tallaa allensa synkkämielisyyden. Vakava aihe muuttuu viihdyttäväksi huvitteluksi, eikä Sturges saa kunnolla luotua vakavahenkisyyttä tarinaansa. Tämä osoittautuukin pieneksi kompastuskiveksi. Vaikka joidenkin sotavankien kohtalo on raaka, varsinkin Gestapon tai SS:n käsissä, niin silti koko leikki on yllättävän pirteähenkistä ja lystikästä aikakauteensa nähden. Tuskin monella tekee mieli kettuilla ja vittuilla äkäisille natsivartioille, joiden liipaisinsormi on sieltä herkimmästä päästä.

Steve McQueen huokuu pääroolissaan jäätävää karismaa. Hän esittää 17:sta pakoyrityksestä tunnettua Kapteeni Hiltsiä, joka ei turhia mököttele, vaikka eristysselli alkaa käydä naurettavan tutuksi. McQueenin roolisuoritus korostaa juuri elokuvan veijarimaisuutta, sillä hymy perseessä 24/7 vetävä Hilts ei pidä sotavankileiriä kovinkaan vakavana paikkana. McQueenin lisäksi suurin osa näyttelijöistä tekee moitteetonta työtä. Sturges hyödyntää hahmoissan pieniä komiikanpoikasia ja saa ristiriitojen avulla parit makeat naurut aikaan. Hahmoista löytyy mm. ahtaita paikkoja ja tunneleita pelkäävä tunnelinrakentaja Charles Bronson ja likinäköinen väärentäjä Donald Pleasence.

Kokonaisuutena Suuri Pakoretki on viihdyttävä, klassikonmaineessa rypevä pakojännäri. Se tarjoaa jännitävän ja kunnianhimoisen suunnitelman, jonka lopputulosta katsoja jännittää aidosti, vaikka historiaa tuntisikin. Elokuva on kuitenkin liian pirteähenkinen, eikä onnistu saamaan vakavuutta vakaviin tapahtumiin. Se lakaisee yksityiskohtia, avainseikkoja ja hahmojen kohtaloita alleen ja keskittyy vähän liiakseen oleelliseen. On silti merkittävä ja unohtumaton teos ja pitää sisällään huikean määrän ammattitaitoa ja karismaa. Nykypäivän vankilapako elokuvat ja televisiosarjat ovat paljon velkaa tälle Sturgesin merkkiteokselle.


Steve McQueen teki itse moottoripyörästunttinsa, rautainen äijämies kuin onkin...

E-Mies's rating:

People who added this item 1063  Average listal rating (726 ratings) 6.1  IMDB Rating 6.6 
34. Rocky III (1982)
11.9.09 DVD

Niin, kuka puhuikaan rahastuksesta? On naurettavaa huomata, kuinka epälooginen Rocky III on pahimmillaan. Mieti. Ykkösosasta tuttu kerjäläispummi raivaa tiensä kansan sydämeen sisukkuudellaan ja peräänantamattomuudellaan. Hän on sankari ja maailmanmestari, mutta silti pummi, joka ei osaa edes lukea kunnolla. Kolmososassa Rocky on pesunkestävä bisnesmies ja rahamies, nyrkkeilyyn kyllästynyt muotinukke. Sitten tulee pummihaastaja ja tyrmää. Mitä sitten? No sittenpä ollaan taas pummivaiheessa ja aloitetaan treenaus. Ja mitä sitten? Loput voitte arvatakin.

Rocky III on turha, tyhjänpäiväinen ja pitkästyttävä jatko-osa. Se on huonosti toteutettu, kirjoitettu, näytelty ja ohjattu ja on kaikinpuolin kehno muutenkin. Onneksi taustalla soi legendaarinen "Eye of the tiger" ja treenijaksot ovat ihan kivaa seurattavaa. Niin ja Herra T on pökkelyyden huippua ja kivikasvoinen muka-yrmy ikuisessa menkkavaiheessa. Hohhoijaa...


Testosteronihirmut aamuhölkällä...
E-Mies's rating:

People who added this item 506  Average listal rating (319 ratings) 7.5  IMDB Rating 7.5 
35. Bullitt (1968)
11.9.09 DVD

Peter Yatesin vuolaasti kehuttu toimintajännäri Bullitt osoittautui pettymykseksi. Kuivahkon oloinen, mukamas poliisielämän autenttisuutta esittelevä elokuva on liian tavanomainen ja ruutinimainen ollakseen mitään merkkittävää seurattavaa. Steve McQueenin esittämä rikoskomisario Frank Bullitt saa tehtäväkseen suojella avaintodistajaa, joka aiotaan murhata. Tavallinen rutiinikeikka osoittautuu vaaralliseksi, kun asialla ei olekaan ketä tahansa murhamiehiä, vaan ammattitappajia. Sittenpä kaahaillaan Mustangilla ympäri katuja, yrmyillään ja yrmyillään vähän lisää.

McQueen on karski sankari ja tyypillinen poliisihahmo. Onhan hänellä sentään hyvännäköinen muija ja siisti auto, mutta silti mies on työnsä orjuuttama, levoton sielu. Vähäiset yöunet ja 24/7 kärtyäminen on tuttua kauraa. Robert Vaughn esittää salaperäistä poliitikkoa, joka haluaa tavalla tai toisella Bullittin suojeleman avaintodistajan oikeuden eteen. Usein niin rautaisessa vedossa oleva Vaughn on mitäänsanomaton roolissaan ja tyytyy muikisteluun ja murahteluun.

Onhan elokuvassa sentään se kuuluisa takaa-ajo-kohtaus, jossa Bullitt polkaisee kaasujalan pohjaan ja lähtee kumi palaen rosmojen perään. Intensiivisesti kuvattu, tilanteen keskipisteessä pysyvä kamera-ajo on upeaa ja viihdyttävää seurattavaa. Harmi vain, kun takaa-ajon jälkeen meno latistuu ja loppua kohti mentäessä homma luisuu pitkästyttävyyden puolelle. Loppukliimaksikin tuntuu melko mitättömältä.

Bullitt on mukiinmenevää toimintaviihdettä, joka on hypetykseensä nähden vaisu. Sisältää ikimuistettavan takaa-ajo-kohtauksen ja McQueenin äijäilyä, mutta eipä niiden lisäksi mitään erikoisempaa.

E-Mies's rating:

People who added this item 1163  Average listal rating (783 ratings) 6.5  IMDB Rating 7.1 
36. Rocky II (1979)
10.9.09 DVD

Raha se on mikä hallitsee ja kun rahaa on saatavilla, kuka siitä kieltäytyisi. Sylvester Stallone väänsi kolmen vuoden jälkeen menestyksekkäälle Rockylle jatko-osan. Sylvi päätti käsikirjoittaa, ohjata ja näytellä pääosan, jotta tulos olisi mahdollisimman hyvä - ainakin omien sanojensa mukaan. No, mitenpä se nyt ottaa... Ensinnäkin, Rocky Balboan sankaritarina ei olisi kaivannut lisäspekulointia. Ei todellakaan. Jos ykkösosasta välittyi pummimiehen voimakas elämänjano ja sisukkuus, kakkososasta ei paista läpi kuin hattarapilvillä leijuminen ja ryminällä tippuminen. Rockyn (Stallone) ja hänen rakastettunsa Adrianin (Talia Shire) tarinaa syvennetään ja uusia, muka-dramaattisia käänteitä lisätään mukaan niin paljon, että homma alkaa muistuttamaan ylikulutetun saippuadraaman hittijaksoa.

Rocky on joutunut aika kurjaan kuntoon mäiskittyään 15 erää maailmanmestari Apollo Creedin (Carl Weathers) kanssa. Mies makaa pyörätuolissa, tuskin pystyen näkemään eteensä ja toteaa, vain ettei uusintamatsia tule. Ja arvatkaas mitä tapahtuu kakkososan loppupuolella? Niin, Rocky ottaa jälleen turpaan kuin puolustuskyvytön lihakimpale, mutta tällä kertaa paremmin valmistautuneena.

Kakkososa on kaikinpuolin turha jatke, eikä se pysty loistamaan oikein millään osa-alueella. Pikkuvirheitä ja epäloogisuuksia tirskuu kuin hikeä nyrkkeilykehässä ja loppu vedetään kieli poskella niin teatraaliseksi. Toki kaksikon välistä teurastusmäiskintää kuvataan hienon kameratyöskentelyn siivittämänä, hyödyntäen hidastuksia ja lähikuvia, mutta taistelun lopetus on tavanomainen ja ärsyttävä. Mikä pahinta, jatkoa seurasi vielä neljän osan verran.

Kokonaisuutena Rocky -sarjan kakkososa on mitäänsanomaton, tarinaa eteenpäivä raahaava, helposti unohdettava sankarikuvaelma.





E-Mies's rating:

People who added this item 702  Average listal rating (418 ratings) 8.1  IMDB Rating
37. Battleship Potemkin (1925)
9.9 09 PC

Kuten aiemmin jo mainitsinkin, sosialistinen Venäjä 1920-luvulla ei tiukkine sensuureineen ollut paras mahdollinen paikka elokuvantekijälle. Dziga Vertov sai merkkiteoksensa sentään seulasta läpi, mutta toisin kävi ehkäpä tunnetuimalle venäläiselle elokuvantekijälle Sergei Eisensteinille. Miehen kihisevä ja intensiivinen sortokuvaus Panssarilaiva Potemkin oli kovaa tavaraa nähtäväksi tiukassa yhteiskunnassa varsinkin ylimistölle, sillä se ei kierrellyt eikä kaarrellut totuutta vaan iski suoraan kohti. Eisenstein tuo teoksellaan esille yhteiskunnan haitat, epäkohdat ja julmuudet omia kansalaisia kohtaan. Ei ole tasa-arvoa, ei arvostusta eikä hyväksyntää. Kaikkea ohjasi esirippua rautaisempi nyrkki ja kalikka. Ja kalikalla iskettiin jos ei totellut.

Eisensteinin merkkiteos hyllytettiin välittömästi ilmestymisensä jälkeen. Vuosikausien sensuuri ja leikkaukset imaisivat elokuvan suurimman tehon pois. Vasta viimevuosikymmeninä Potemkin on noussut jokaisen elokuvaharrastajan suosioon ja se on kerännyt semmoista kulttimainetta, että kyllä Leninkin raapisi päätänsä. Vaikka historiaa vääristellään, eikä aikajanaakaan täydellisesti noudateta, on Eisenstein saanut luotua niin vahvan ja totuudenmukaisen kuvaelman kapinasta, vallankumouksesta ja Venäjän yhteiskunnasta, että historianpuitteille antaa helposti anteeksi.

Elokuvan tapahtumat saavat alkunsa Panssarilaiva Potemkinin miehistön kapinasta. Heitä kohdellaan epäkunnioittavasti, orjuutetaan käsittömiin töihin, heille syötetään mädäntynyttä, matoja kuhisevaa lihaa ja heitä simputetaan jokaisesta mahdollisesta ilmansuunnasta. Onhan se ymmärrettävää, että siinä tilanteessa kiehahtaisi pitkäpinnaisempikin mies. Kapina tyrannihallitsijoita kohtaan muodostuu sankariteoksi ja se avaa Odessa-nimisen kaupungin asukkaiden silmät. Miksi tyytyä elämään kurjaa, hyljeksittyä ja arvostamatonta elämää, kun voi tuoda äänensä kuuluville ja ryhtyä taistelemaan oikeuden puolesta? Odessan asukkaat aloittavat raivoisat mellakat tyrannihallitsijoita vastaan. Kaikki ei kuitenkaan pääty hyvin, tyrannihallitsijat eivät nimittäin hyväksy poikkiteloin asettuvaa vastarintaa...

Potemkinin nähtyä on varsin ymmärrettävää, miksi se joutui sensuurin valvovan kouran tiukkaan otteeseen. Se nimittäin menee eikä meinaa ja pamauttaa katsojan silmille räjähtävästi asiansa. Oli kyse sitten Odessan portaiden verilöylystä tai kapinaannoususta laivalla, Potemkinin jokainen kohtaus kihisee intensiivisyyttä ja aitoa jännitystä. Musiikki vavahtelee tiukasti taustalla ja Eisenstein saa nopeatempoisuutta aikaan kiihkeillä lähikuvilla.

Potemkin on lähes täydellinen elokuvallisilta ansioiltaan. Eisenstein käyttää luovasti kameraa hyödykseen ja yhdistelee valoja, varjoja ja kuvakulmia ja miljöötä erinomaisesti, tuoden jokaiseen kohtaukseen hohtoa. Kohtauksia varjostaa silti tietty rosonaisuus ja kuvakulmat ovat välillä huimia. Nopeatahtinen leikkaus luo jännitettä ja saa tunnin kulumaan erittäin nopeasti. Teema jyräytetään kuin tykillä ammuttuna päin katsojan kasvoja ja se saa aikaan katkeria tunteita ja sympatiaa työläisiä kohtaan. Demokratiaa ja hyvinvointivaltiossa elämistä alkaa yllättäen arvostaa tavallista enemmän, kuten myös elokuvataidetta - Eisenstein on luonut unohtumattoman kultin.



E-Mies's rating:

People who added this item 805  Average listal rating (526 ratings) 6.7  IMDB Rating 7.7 
38. United 93 (2006)
7.9.09 TV

Nyt kun muutaman päivän päästä tulee kuluneeksi kahdeksan vuotta koko maailmaa järisyttäneistä WTC-terroristi-iskuista, televisio esittää monenmoista dokumenttia ja elokuvaa aihetta vaalien. Parhaaksi WTC-elokuvaksi kehuttu Paul Greengrassin United 93 on kieltämättä analyyttinen ja moitteeton kokonaisuus. Se kuvaa neljästä kaapatusta koneesta, yhden, siis sen joka ei osunut kohteeseensa tarinan. Samalla elokuva peilaa myös tuon päivän kommunikaatiohelvettiä ja totaalista kaaosta.

Greengrass on kuvannut elokuvansa lähes kokonaan käsivaralta. Tämän ansiosta tapahtumien hektisyys ja intensiivisyys välittyy erinomaisesti katsojille. Varsinkin ensimmäisen lentokonetörmäyksen jälkeen kaaos on hirvittävä. Ihmisiä säntää puolelta toiselle, puhelinlangat laulavat ahkerammin kuin Katri Helenan kappaleessa ja esimiehet raapivat toimeettomina päitään. Ilmavoimien, lennojohdon ja lentokoneiden kommunikaatio ei pelaa, ihmiset panikoivat, eikä järjestystä ole. Greengrass saa välitettyä hyvin tuon päivän paniikin tunnetta katsojille.

Sittenpä siirrytäänkin varsinaisiin terroristeihin, jonka kuvauksella Greengrass elokuvansa aloittaa. Hotellihuoneessaan rukoilevat muslimi-terroristit valmistuvat päivän tulevaan, järjettömään murhatyöhön ja ylistävät niin yli-uskovaisen oloisesti Allahia. Greengrass ei esitä terroristejä huonossa valossa, muttei myöskään hyvässä (onneksi). He ovat ilmeettömiä, eleettömiä ja lähes hengettömiä hahmoja vaeltelemassa ympäriinsä. Jopa väkivaltainen konekaappaus tuntuu näin katsojan kannalta ajateltuna mittasuhteisiinsa nähden pieneltä.

Lopussa Greengrass tarjoilee kiihkeitä lähikuvia panikoivista matkustajista, jotka soittavat viimeistä puheluaan omaisilleen. Pieni sentimentaalisuus paistaa eittämättä läpi, tosin ei huonolla tavalla - ylitunteellisuuden ymmärtää varsin hyvin. Vaikka aiheesta on puitu lukuisia salaliittoteorioita, ei Greengrass ota kantaa niihin, vaan kertoo oman näkemyksensä tapahtumista rutiininomaisesti, pelkistetysti,, mutta ei kuitenkaan mitenkään järisyttävästi. Mitään penkiltä pudottavaa ei tosiankaan ole tiedossa, mutta silti keskivertoa parempi 9/11-päivän tapahtumia kertaava kuvaus.

E-Mies's rating:

People who added this item 83  Average listal rating (37 ratings) 6.7  IMDB Rating 6.3 
39. The Ring (1927)
5.9.09 DVD

Hitchcockin alku-uran teos The Ring on tyypillinen "man-o-man"-tyyppinen nokkapokka romanttisin sävyin maalattuna. Kaksi miestä, molemmat nyrkkeilijöitä yrittävät valloittaa nuoren naisen (Lillian Hall-Davis) sydämen. Toinen miehistä on raskaansarjan mestari Bob (Ian Hunter) ja toinen keltanokkapyrkyri Jack (Carl Brisson). Luonnollisesti nainen ihastuu karskimpaan, kookkaampaan ja rikkaampaan Bobiin ja murtunut Jack jää mustasukkaisena kuin kukoksi tunkiolle. Jack ei luovuta vaan aloittaa Rocky Balboa tyyppisen treenauksen, voittaakseen rakastettunsa sydämen takaisin.

No joo, onhan Hitchcockin pätkällä tiettyä nostalgia-arvoa, mutta kokonaisuutena teos on liiankin tavanomainen ollakseen jotain erikoista. Kaksi miestä ovat toistensa vastakohdat, mutta silti he ovat vain kaksi tavallista heppua taistelemassa naisesta, joka ei osaa päättää. Kuvaahan Hitchcock myös vaimostaan erkaantumista, pettämistä ja nyrkkeilijän elämää, tosin hyvin pinnallisesti. Näppärä kameratyöskentely tarjoaa moniperspektiivisiä kuvakulmia ja siitä saa kiittää kokenutta kuvaajaa Jack E. Coxia.

Mukaansatempaava ja päähän jäävä pianoscore taustoittaa elokuvaa ja toimii mukiinmenevänä tunnelmanvirittäjänä. Pienimuotoinen kiihkeys ja tiheys korostuu hyvin muutamasta kohtauksesta ja lopetus on kliimaksimainen. Menettelevä kokonaisuus edesauttoi Hitchcockia myöhemmille mestariteoksilleen.

E-Mies's rating:

People who added this item 436  Average listal rating (226 ratings) 8.5  IMDB Rating 8.4 
40. Man With a Movie Camera (1929)
1.9.09 PC

Tiukka sosialistinen yhteiskunta sensuureineen ja epäluuloineen ei ole paras mahdollinen paikka kokeilunhimoiselle elokuvantekijälle. Silti venäläinen elokuvaohjaaja Dziga Vertov sai luotua dokumentin saralla teoksen, joka hakee yksityiskohtaisuudellaan ja tarkkuudellaan vertaistaan. Mies ja elokuvakamera on tarkka, mutta silti harkitun avoin kuvaus sisällissodan jälkeisesti Venäjän yhteiskunnasta. Teollistuminen ja käsityön vaihto koneisiin kuvataan esimerkiksi erittäin yksityiskohtaisesti, ehkäpä jopa aavistuksen verran ylistävään sävyyn. Vertovin velipoika Mikhail Kaufman näyttelee elokuvassa miestä, joka vaeltaa paikasta toiseen elokuvakamera mukaanaan ja kuvaa samalla niin työtä, vapaa-aikaa, urheilua, ihmisiä ja heidän arkeaan ja saa typistettyä melkeinpä kokonaisen ihmiselämän vajaaseen tunnin kestoon.

Vertov hyödyntää uutiskuvaajan työssään saamiansa opetuksia ja tehostaa dokumenttinsa vaikutusta hyödyntämällä siinä melkein jokaista mahdollista elokuvan keinoa. Vertov käyttää lähikuvia, kamera-ajoa, hidastuksia, kuva-alan jakoa, päällekkäiskuvia ja animaatiota luoden kuin oodin elokuvanteolle. Mitä todennäköisemmin nykyiset ohjaajasuuruudet ovat paljon velkaa Vertovin kikoille ja niiden lukuisille mahdollisuuksilla avartaa tarinaa katsojille. Intensiivinen leikkaustapa tuo elokuvalle sykähdyttävyyttä ja tempoa, minkä ansiosta tunti sujahtaa vikkelästi ohi korvien.

Se, mikä sitten tekee Vertovin teoksesta niin ainutlaatuisen, on sen hillity tapa hyödyntää vertaiskuvallisuutta ja realistisuutta. Kohtaukset ovat kuin symbioosissa toisiinsa ja niiden luoma tapahtumaketju on kuin juoni itsessään. Tämä kohtausten yhteneväisyys korostuu hyvin esimerkiksi kohtauksessa, jossa Vertov kuvaa onnellisen pariskunnan naimalupien hankkimista. Taustalla kaikuu pirteäsävyinen musiikki ja pariskunnan eleetkin huokuvat onnea. Nopea leikkaus siirtää tapahtuman vastakohtaiseksi. Sama huoneessa ja samassa kuvakulmassa Vertov kuvaa alakuloisen pariskunnan avioeropapereiden hankkimista. Kohtausta täydentää surullinen ja synkkä musiikki, sekä pariskunnan kurjat eleet. Jo tästä korostuu vahvasti Vertovin ideoima tarkkuus. Sen luo sanoman, jonka mukaan elämä on kuin peilikirkas ja tyyni vedenpinta, joka voi rikkoutua hetkenä minä hyvänsä.

Tyylitelty ja ihastuttava kokonaisuus on elokuvataidetta parhaimmillaan. Vertov todistaa meille kaikille, kuinka dokumentista saadaan kuin harmoninen, elävä kertomus, joka kuitenkin ilmentää totaalista realismia. Sanoja ei tarvita, eikä näyttelyä. Aidot tapahtumapaikat, kohtausten sulavuus ja virtaviivainen leikkaus riittävät luomaan täydellisen katselunautinnon.


Huomaa jaettu ruutu. Tekniikka oli varsin mullistava kikka aikanaan...
E-Mies's rating:

People who added this item 459  Average listal rating (311 ratings) 4.9  IMDB Rating 5.2 
41. Spy Hard (1996)
30.8.09 TV

Niinpä niin. Olipas harvinaisen turhauttava ja masentava puolitoistatuntinen, jonka olisi hyvinkin voinut käyttää johonkin muuhun yleissivistävään touhuun, vaikkapa pinaattikeiton syömiseen kuin telkkarin tuijottamiseen. Ja mitään laatuohjelmaa ei töllöstä tullut, pikemminkin superkäsikirjoittakaksikko Aaron Seltzer & Jason Friedberg Co. tuotantoa. Leslie Nielsen on Jorma Teräs säälittävine nimikäännöksineen ja tuo Jorma haahuilee ympäriinsä säälittäviä alapäävitsejä laukoen. Väsähtänyttä ja umehtunutta. Mitään järkevämpää ei tosiaankaan ole tarjolla...

E-Mies's rating:

People who added this item 2511  Average listal rating (1478 ratings) 8.3  IMDB Rating 8.6 
42. Dr. Strangelove or: How I Learned to Stop Wo... (1964)
29.8.09 TV

Mitä tekisit, jos saisit tietää, että maailma tulee tuhoutumaan puolen tunnin kuluttua, ihan vain siitä syystä, että yksi amerikkalainen kenraali pimahtaessaan aiheutti maailmanlaajuisen ydinkriisin? Sen sijaan siis, ettet työntäisi sormea suuhun ja miettisi päivän lottonumeroita? Kyllä vain, eipä siinä olisi varsin mitään tehtävissä. Tällaisia lähtökohtia hyödynsi varsin ovelasti Stanley Kubrick nerokkaalla kylmän sodan satiirillaan. Tri. Outolempi kysyy tuon saman edellämainitun kysymyksen ja toteaa siihen päälle, että hupsista keikkaa, nyt kärähti jotain muutakin kuin pelkät pullat uuniin.

Kaikkihan johtui tietenkin vain siitä, kun elintärkeiden ruumiinnesteiden ehdottomasta hyvinvoinnista pakkomielteisesti huolehtinut kenraali Jack Ripper (Sterling Hayden) alkoi pohtimaan liiakseen syntejä syviä. Ripper totesi kylmästi kuinka paska maa tämä U ja S ja A (Suomen lisäksi) on ja tuli samalla lukittautuneeksi työhuoneeseensa, ottaneeksi säikykkään RAF-kapteeni Lionel Mandraken (Peter Sellers) vangikseen ja määränneeksi sadat yhdysvaltalaiset pommikoneet hyökkäämään ydinasein Neuvostoliittoon. No, eihän hätä ollut tietenkään tämännäköinen, vaikka tuota idioottivarmaa pommitussuunnitelmaa oli mahdoton peruuttaa, asiaa ratkottiin oikeinpa Yhdyntävaltojen Sotahuoneessa, jossahan ei tunnetusti sodita eikä tapella. Tätä pienimuotoista ongelmaa ratkomaan tuli kolme viksua miestä, joista jokaisella oli oma teoriansa asian ratkaisemiseksi. Sotahullun, kommunistivastaisen salaliittoteoreetikon kenraali Buck Turgidsonin (George C. Scott) mielestä paras tapa ehkäistä ydinkriisi on pommittaa Neuvostoliitto reikiä täyteen ydinaseilla, jotta mahdolliset kostoiskut estettäisiin. Turgidsonin suunnitelma oli aukoton, eihän kuolleita tulisi kuin "vain" 20 miljoonaa. Sen lisäksi natsiajoille jämähtäneen tohtori Outolemmen (Sellers) mielessä ei liikkunut muuta kuin etnisesti arveluttavat arjalaissuunnitelmat ja käsikin tuntui jämähtäneen natsitervehdykseen... Niin ja kansakunnan viimeisenä toivona oli se rohkea silmälasipresidentti (Sellers), joka muistutti erehdyttävästi Kekkosta ja joka perusteli tapahtunutta kiehuvalle Neuvostopääministerille sanoen, kuinka "Yksi hänen kenraaleistaan toimi, tuota noin... hiukan hölmösti." Ja hätähän ei tunnetusti ollut tämännäköinen...

Tri. Outolempi on häkellyttävä yhdistelmä hyvällä tavalla yliohjustelevaa farssia, mustaa komediaa ja pistävää satiiria. Kubrick välittää valmiiksi tuhoon tuomitun sanomansa ihmisille komedialliseen pakettiin käärittynä, mikä toimii huomattavasti paremmin aikakausikuvauksena kuin vakavampi teos. Kylmää sotaa kuvataan kiihkoutuneiden sotatanttojen hiekkalaatikkoleikkinä, jossa itseriittoinen vallanhimo kiilaa terveen järjen edelle. Tuota tervettä järkeä, edes sitä maalaisversiota, ei tunnetusti käytetä ja sen seurauksena tilanne voi parhaimmillaan käristyä plutoniumipipariksi.

Tarkoin ajoitettu komiikka ja antaumuksellinen näyttelytyö toimivat vahvoina tunnelataajina ja luovat elokuvalle koomisen ilmapiirin. Peter Sellers vääntelee naamansa tyylikkäästi triplaroolissaan säikykkäänä RAF-kapteenina, hulluna Outolempenä ja nössönä presidenttinä. Sellers mukautuu eri hahmojen elkeisiin ja kuvastaa eri näkemyksiä ja mielipiteitä tapahtumista. RAF-kapteeni Mandrake panikoi, änkyttää ja tärisee eikä pysty käsittämään tilannetta, Outolempi ei välitä - ehkä ihmiskunnan olisi parempi tuhoutua ja presidentti yrittää peitellä auktoriteetillä epävarmuuttaan ja taidottomuuttaan. Myös George C. Scott yltyy hämmästyttävän tunnepitoiseen näyttelyyn sotahulluna Turgidsonina, joka purkkaa mäiskyttäen ja silmät leiskuen kehittelee kommunistisalaliittoteorioitaan.

Päähänjäävä sotilasmusiikki, omaperäinen kamerankäyttö (Kubrickin tavaramerkki) ja naurettavuuden ylirajoilla keikkuvat kohtaukset luovat loistavan komedian ja varoittavan sanoman teknologiasta. Minkäs teet, jos idioottivarmat suunnitelmat pettävät tietokoneiden ja yhden heppusen pimahdettua? Saman ajatuksen voi siirtää helposti nykyaikaan, eikä ajankohtaisuus vähene siltikään. Siinäpäs onkin miettimistä kaikenmaailman billgateseille ja miksei jopa meille tavallisille tallaajille. Se on varmaa, että Tri. Outolempi pysyy vieläkin yhtä hauskana ja piikikkäänä katseluelämyksenä kuin ilmestyessäänkin.

E-Mies's rating:

People who added this item 679  Average listal rating (331 ratings) 8  IMDB Rating 7.8 
43. Pierrot le Fou (1965)
29.8.09 DVD-Boksi

Heh, minua on aina naurattanut ihmisten väite, jonka mukaan Jean-Luc Godardin elokuvat ovat liian taiteellisia ihmisten ymmärrettäväksi. Niissä ei ole lineaarista juonikuviota, ei perinteistä aikajärjestystä, ja kaikenlisäksi kohtauksia säestää omituinen musiikki, kiihkeä kuvaustekniikka ja kokeellinen kertojaääni. Tottahan se on, ettei Godard takerru liikaa tavanomaisuuksiin, vaihteluhan tunnetusti virkistää, mutta silti hänen elokuviensa sanoma on selvästi eroitettavissa. Se vain vaatii vähän tavallista enemmän tarkkuutta ja mielenkiintoa katsojalta.

Godardin Hullu Pierrot on vahva esimerkki epälineaarisesta kerronnasta. Elokuva seuraa sivistynyttä ja kirjariippuvaista Ferdinandia (Jean-Paul Belmondo) ja nuorta, hemaisevan kaunista lastenhoitajaa Mariannea (Anna Karina). Yhdessä he vaeltavat ympäri Ranskaa vailla määränpäätä, sekaantuvat mystisiin asekauppoihin ja tutkivat toisiaan orastava uteliaisuus silmissään. Kumpikin pitää jotain salaista sisällään, jotain selvittämätöntä ja arkaa. Loppumattomalta tuntuva reissaus saa heidän keskinäisen romanssin leiskumaan ja hehkumaan kuin hiillostulet nuotiossa.

Godard pistää katsojan tiukille elokuvallaan. Se ei tarjoa helppoa sanomaa, eikä sen tarjonta ole pelkistettyä. Hullu Pierrot tuntuu runolliselta kertomukselta elämästä, sen kaksijakoisuudesta ja turhamaisuudesta. Ferdinand pitää elämää ohikiitävänä huvina, jota voi puraista muttei niellä. Hänen mielestään kaikessa piilee sisäinen sanoma, jonka voi aistia muttei ymmärtää. Hänen ideologiansa särmittyy, kun vastakohtainen Marianne ilmestyy kuvioihin. Mariannen mielestä elämä on ainutlaatuinen juuri sen häilyväisyyden takia, eikä sitä sovi heittää hukkaa. "Minua eivät kiinnosta kirjat, minä haluan elää! Minä en halua tietää, minä haluan tuntea!" tokaisee Marianne ja osuu terävästi Godardin sanoman ytimeen.

Kahden erilaisen ihmisen rakastuminen ei tosiaan ole uusi juttu. Se, sen sijaan, miten Godard kuvaa kahden yksilön kontrastien katoavaisuutta on ainutlaatuista. Eikä Godard tyydy pelkkään romanttiseen kerrontaan, vaan lisää elokuvaansa tolkuttoman paljon piiloparodisointia ja satiiria 50-luvun amerikkalaisista elokuvista. Ferdinandin ja Mariannen matka on absurdi kokonaisuus, jossa kohtausten välillä ei ole selvää yhteneväisyyttä. Tällä Godard todistaa, että on mahdollista irrottautua kaikista raameista ja tavanomaisuuksista ja tehdä silti vahvasti otteessaan pitävä merkkiteos.

Tuo nerokas ohjaajapirunen pistää näyttelijänsäkin koville. Jean-Paul Belmondo ja Anna Karina joutuvat lukuisiin tyylivaihteleviin kohtauksiin, jossa eleet improvisoidaan. On laulua, tulkintaa, näyttelijän näyttelemistä ja houreilua. Belmondo on maskuliinen ja täsmällinen ja Anna Karina hemaisevan kaunis ja puoleensavetävä. Godardin vakiokuvaajan Raoul Coutartin Techniscope-kuvaus tuo esille karkkimaisen kauniin ja väririkkaan maiseman, jossa silmää lepää ikuisuuden.

Kokonaisuutena Hullu Pierrot on hämäävä, katkera ja lumoava kokonaisuus, joka pitää katsojan vahvassa, absurdissa otteessaan ja tarjoaa paljon piilotettua sanomaa upeassa ja täydellisessä paketissa. Lopetus on tyly, makaaberi ja naulitseva - hulluus on todellakin suhteellista. Katso tarkkaavaisesti, äläkä tallaa vaikkei se ensimmäille katselukerralla aukeaisikaan.


E-Mies's rating:

People who added this item 2550  Average listal rating (1708 ratings) 7.9  IMDB Rating 8.2 
44. Gran Torino (2008)
22.8.09 DVD

Clint Eastwoodin näyttelijänuran jäähyväistekeleeksi jäävä Gran Torino on taattua Eastwood-käsialaa. Walt Kowalski (Eastwood) on äkäinen, vastikään vaimonsa menettänyt sotaveteraani. Walt elää yksikseen Vietnamilaisten uusasukkaiden asuttamalla kadunpahasella erkaantuneena kahdesta pojastaam kuten muistakin tuttavistaan. Hienosti toteutetulla hautajaisjaksolla alkava elokuva tuo välittömästi esille Waltin luonteen. Vahvasti konservatiivinen ja avoimesti rasisti, vieläkin Korean sodan aikaa elävä äkäpussi paheksuu kaikkea nykyaikaista ja tuhahtelee vihaisesti kaikelle mahdolliselle. Kun naapuriin sitten muuttaa aasilaisperhe, jonka teini-ikäistä poikaa Thaota kosiskellaan jengiporukoihin, alkaa Waltin pinna kiristyä entisestään. Kaiken huipuksi jengitulikokeeseen joutunut Thao saa tehtäväkseen varastaa Waltin ainoan ilonaiheen ja silmätikun, upean vuoden -72 Gran Torinon. Sittenpä kurtistellaankin kulmia kestovitutuksen ja rasismikuvauksen merkeissä oikein ahkerasti.

Viimeisessä jäähyväisteoksessaan erinomaiseen näyttelyyn yltyvä Eastwood on niin vakuuttava kärttyisenä kusipäävanhuksena, että miehen luulisi oikeasti käyttäytyvän siviilielämässä samalla lailla. Yhtä radikaali Itäpuu ei sentään ole, mutta osaapa ainakin hyvin esittää sellaista. Pelkkää aamukänkkäränkkää ei Waltin äksyntä ole. Vastauksia voi lähteä hakemaan katkerista sotapainajaisista aina huonoon isä-poika-suhteeseen asti. Vanhoillinen Walt kun ei vain sopeudu hämmentävään nykyaikaan ja sen asukkeihin.

Eastwood kuvaa teoksellaan pintapuolisesti maahanmuuttajien kehnoa taloudellista asemaa, työpaikkapuutetta ja rahattomuutta. Myös jengikritiikki ja rasismi saavat raamit - joskin hyvin pelkistetyt sellaiset. Kun Walt sitten tulee näyttäneeksi närhen munat nykyajan juipeille, saa hän kunnioitusta ja sankarin aseman asuinseudullaan. Tämä jos mikä avaa hiljalleen Waltin silmiä uuteen aikaan ja uusiin ihmisiin. Mutta, kuten arvata saattaa. Kun kerran sohaiset ampiaispesään, toistaa kertaa ei tule...

Eastwoodin tumma ja maskuliininen teos on tyylikäs kokonaisuus, josta paistaa läpi jokseenkin piiloteltu siirappi ja sentimentaalisuus. Se pysyy silti lujana aihepiirissään ja kuohahduttaa kivasti tunteita. Niin ja Walt Kowalski on todellakin niin raju ja kova jätkä, että kovempaa tulee harvoin vastaan. Hieno jäähyväisteos Itäpuun näyttelijänuralle.


On muuten älyttömän cool kohtaus...
E-Mies's rating:

People who added this item 84  Average listal rating (52 ratings) 6.5  IMDB Rating 6.6 
45. Frankenstein (1910)
22.8.09 PC

Ensimmäinen Frankenstein-sovitus lyhärin muodossa on selvästi minimalistinen niin näyttelyine kuin hillittyine elkeineenkin. Hieno orkesteriscore taustoittaa erinomaisesti tunnelmaa ja kompensoi ailahtelevaa näyttelyä, joka muistuttaa enemmän heilumista kuin vahvaa tunnetulkintaa. Paljon oli Charles Oglella ja Augustus Phillipsillä vielä opittavaa esimerkiksi Lon Chaney Sr:n lavakarismaan verrattuna. Tarinahan on se tuttu: Nuori lääkärikokelas haluaa luoda täydellisen ihmisen, mutta tulee luoneeksi ruman monsterin, joka ei halua kenellekään pahaa. Moitteeton kokonaisuus.
E-Mies's rating:

People who added this item 4334  Average listal rating (2857 ratings) 8  IMDB Rating 8.5 
46. The Prestige (2006)
20.8.09 DVD [REWATCH]

Toinen katselukerta valaisi pintakiillon alta hiukan törkyä esiin Christopher Nolanin taianomaisessa taikurijännärissä. Christian Bale ja Hugh Jackman esittävät nuoria noviisi-taikureita, jotka sattuvat olemaan metodeiltaan toistensa vastakohtia. Bale on tarkka ja taikuuden vakavasti ottava Alfred Borden ja Jackman varakas, enemmän showta kuin taikuutta painottava Robert Angier. Näiden kahden jäbän tiet kuitenkin erkaantuvat yhden pahasti epäonnistuneen tempun seurauksena. Toinen kantaa kaunaa toiselle, toinen haluaisi pyytää anteeksi. Tilanteen kärjistyessä kaksikko yltyy kostonhimoissaan kiihkeään taisteluun, joka perustuu toisten temppujen sabotoimiselle. Kun pakkomielle valtaa molempien päät, uppoavat yksityiselämätkin pohjattomaan suohon. Viehkeä Olivia Wenscombe (Scarlett Johansson) seuraa koko rumbaa vieressä, kuten myös erinomaisen roolisuorituksen tekevä Michael Caine (esittää elokuvassa Cutteria).

Katsojaa näppärästi hämäävä Prestige tarjoaa kivasti jännitettä, joka painottuu Jackmanin ja Balen pitkälle vietyihin roolisuorituksiin. Toistensa roolihahmojen erilaisuuksia ja vastakohtia hyödyntävät näyttelijät saavat hahmonsa tunteet taidokkaasti esille. Yhtä vahvaa yhteiskemiaa kahden miesnäyttelijän välillä näkee varsinkin nykypäivinä harvoin. Mainiosti pääkaksikkoa sivurooleissaan tukevat Caine, Johansson, Rebecca Hall ja jopa muusikko David Bowie eivät jää paljoa jälkeen.

Tarinankerronta hyppii aikatasoilla ja tarjoaa loppupuolella mairean yllätyksen. Katsojaa pidetään penkin reunalla liimaavaan tuntuisesti, eikä hengähdystaukoja tarjoilla. Silti muutamat juonelliset avainseikat olisivat kaivanneet pientä lisähiontaa. Muutama "miksi näin?" kysymys herää katsojan päähän ja luultavastikin ohjaaja Nolan on intoutunut aiheeseensa niin paljon, että on unohtanut viimeistelyn. Ongelma ei muodostu kuitenkaan suureksi, kokonaisuus pysyy nimittäin silti vielä reilusti plussan puolella.

The Prestige on yksi 2000-luvun yllättäjiä. Se ei tarjoa tavallista roolihahmokuvausta, vaan tavallisen roolihahmokuvauksen höystettynä jännityksellä, twistillä ja upeilla näyttelysuorituksilla.


E-Mies's rating:

People who added this item 1634  Average listal rating (1093 ratings) 5.8  IMDB Rating 6.3 
47. Alien: Resurrection (1997)
18.8.09 DVD-Boksi

No joo. Neljäs ja viimeinen Alien-osa häikäisee alun visuaalisuudellaan, mutta lopahtaa melko tyhjänpäiväiseksi letkumonstereiden mätkimiseksi loppua kohti mentäessä. Ellen Ripley (Sigourney Weaver) on kloonattu (ei helvetti sentään, käsikirjoittajalla on todellakin ollut heikko hetki...) 200 vuotta kuolemansa jälkeen ja "yllättäen" hän on saanut mystisiä supervoimia leikkausoperaatioiden seurauksena. Yhä tylympi Ripley pieksee Alien-persettä yhä rajummin ja seksikkäämmin. Samaa konseptia ja tylsää juoniskaalaa hyödynnettään jälleen tympeään malliin. On iso rakennus, jossa on paljon kusipäisiä ja paljon ei-niin-kusipäisiä ihmisiä, jotka mitäänaavistamattomasti ovat korviaan myöten kusessa. On yksi vähän pökkelömpi jäbä, joka idioottimaisuuttaan mokaa tärkeän rutiinitehtävän ja päästää aivan ex tempore alienit rellestämään pitkin rakennuksen käytäviä. Sitten on tietenkin vielä itse mrs. Badass Ripley ja iso joukko körmyniskoja ja arpinaamoja, jotka enemmin tai myöhemmin kuolevat yksi toisensa jälkeen. Sisällöllisesti Alien: Resurrection ei siis tarjoa mitään uutta.

Jean-Pierre Jeunet hyödyntää ohjaajana peruspätevästi kyllästyttäviä lähtökohtia. Hän käyttää varmaelkeisesti miljöötä hyväkseen ja saisi parit mukavat sätkäytykset katsojassa varmasti aikaan, ELLEI samaa nurkan-takaa-säikyttelyä olisi nähty jo tusinan verran aiemminkin. Nelososa näyttää itse torahammasletkuörkkiä yllättävän paljon. Nätit lähikuvat, joissa itse iso kiho pääsee paljastamaan kuolaiset hampaansa antavat näyttöä erinomaisista tietsikkaefekteistä ja tehosteista. Toki mukana on myös kosolti räjäyttelyä, ammuskelua ja uiskentelua, kaikki mukavan mehuttelumaisen ylikorostetusti esitettynä. Näyttelytyö on ilmeetöntä, tuntemattomien nimien suorämpimistä, joissa erityistä "näyttelyä" ei varsinaisesti näe.

Alien -sarjan nelososa on pitkästyttävä ja aiempia osia peilaava kokonaisuus. Se ei tarjoa juonellisesti mitään uutta, eikä mielenkiintoista. Kokonaisuus mehuttelee uudenajan tehosteilla ja räjäytyksillä ja sisältökin kolisee kivasti tyhjyyttään. Onneksi näidenkin osien vääntäminen lopetettiin tähän...
PS. Em. elo kuva on oivallinen merkki rahas tamisesta.



E-Mies's rating:

People who added this item 493  Average listal rating (270 ratings) 7.8  IMDB Rating 7.8 
48. Contempt (1963)
14.8.09 DVD-Boksi

"Mies jää tuijottamaan suu auki tyhjyyttä samalla kun naisen varjo karkaa valolta..."

Jean-Luc Godardin erinomainen avioliittokuvaus Contempt on minimalistinen kertomus pariskunnasta, jonka avioliitto säröilee pahemman kerran. Paul (Michel Piccoli) on käsikirjoittaja, jonka ammattilliset riippuvuudet ja pakkomielteet nakertavat miehen rakkautta vaimoansa kohtaan. Camille (Brigitte Bardot) on haavoittuvainen vaimo, joka alkaa tuntea halveksuntaa miestänsä kohtaan. Sekun vain naputtelee sillä kirjoitusmasiinalla, kun minä tarvitsisin huomiota. Sitten, kun Paul huomaa Camillen käytöksessä jonkun poikkeavan tavallisesta on soppa valmis. Mustasukkaisuus ja epäily sumentavat Paulin katseen ennenkuin peli on lopullisesti menetetty.

Godard yhdistää avioliittokertomuksen ja elokuvantekokertomuksen sulautuneesti. Fritz Lang esittää elokuvassaan itseään ohjaajana, jonka taiteellinen Odysseyus ei miellytä rahanhimoista tuottajaa Jeremy Prokoschia (Jack Palance). Niinpä Prokosch palkkaa Paulin uudellenkäsikirjoittamaan Langin elokuva, jotta siitä tulisi enemmän kaupallinen ja lippuluukuilla menestyvä. Kahden eri auktoriteetin sanaton taistelu kiihtyy, kun peliin tulee mukaan Paulin vaimo, johon Prokosch iskee heti lieromaiset silmänsä. Paul painiskelee sisäisten tunteidensa kanssa samalla, kun oppii ymmärtämään mistä kaikesta olikaan kyse.

Nerokas elokuva on vertaiskuvallinen sanomaltaan ja tarkka dialogiltaan. Godard hyödyntää virtaviivaista kerrontaa aihepiirinsä esittelyyn ja saa aikaan hyvin intensiivisen kokonaisuuden. Varsinkin melkein koko elokuvan mittainen keskustelukohtaus Paulin ja Camillen välillä heidän yhteisessä asunnossaan on sähköistä latausta pullollaan oleva vuorenhuippu, jossa näyttelijät Piccoli ja Bardot yltyvät huimaan tunteidentulkintaan. Tuo kyseinen keskustelu herättää vahvan tunneaallon, sillä toisen satuttamiseen ei tarvita väkivaltaa - pelkät sanatkin riittävät.
Bardotin ja Piccolin vahvaan näyttelytyöhön on hyvä kelpuuttaa erinomainen Palance, joka lieromaisena, muka viisauksia latelevana kerskurina on ärsyttävyyden huippua hahmona.

Godardin Contempt on alati tiukkana pysyvä kertomus, jossa yhdistävät särmikäs näyttelytyö ja riipaiseva tarina, jossa varsinkin Paul henkilöhahmona herättää sympatiaa, mutta myös paheksuntaa. Virheetön ja erinomainen kokonaisuus pitää ottessaan aina järkyttävään, mutta myös ymmärrettävään loppuratkaisuunsa asti.

"Mies kääntyy kohti pimeyttä huomatakseen vain valon olevan toisella puolella..."

E-Mies's rating:

People who added this item 5289  Average listal rating (3592 ratings) 7.3  IMDB Rating
49. Catch Me If You Can (2002)
12.8.09 DVD

Spielbergin veijarimainen Ota kiinni jos saat... on viihdyttävä kertomus mestarihuijari Frank Abagnale Jr:sta (Leonardo DiCaprio), joka ehti esiintyä lentokapteenina, lääkärinä, lakimiehenä ja ehti väärentää yli 4 miljoonaan dollarin edestä sekkejä, ennenkuin täytti edes yhdeksäätoista vuotta. Tom Hanks on Carl Hanratty, työnarkomaaninen poliisi, joka jahtaa Frankia ympäri Eurooppaa kuroen miesten välistä etäisyyttä umpeen askel askeleelta. Huvittava, rento ja vauhdikas kokonaisuus viihdyttää, muttei tarjoa aiheestaan mitään järisyttävää. Tositapahtumiin perustuva tarina on kieltämättä hämmästyttävä. Harmi vain, kun Spielbergin käsissä teos menettää parhaimman yllättävyytensä ja lopahtaa tasapaksuksi kakuksi, jossa kerma ja marsepaani kaunistavat yksinkertaista kokonaisuutta. DiCaprio vetää perusilmeellä ja naistenkaatajan elkeillä ja Hanks tuskailee ajojahtinsa kanssa - sen takia tytärkin erkaantui. Veijarifiilistelyä ja mutkattomia teitä sisältävä elokuva viihdyttää, muttei palkitse.

E-Mies's rating:

People who added this item 228  Average listal rating (148 ratings) 5.9  IMDB Rating 6.3 
50. Rogue (2007)
12.8.09 DVD

Lisää ilonaihetta iltaan tarjoaa turhmainen krokosäikyttely, jossa naiivit turistit haaksirikkoutuvat pienelle maapläntinpalaselle, joka kelluu keskellä Australian rämeikköä. Yksi jättikokoinen killerikroko kun tuuppasi veneen kumoon ja popsi muutaman huono-onnisen hiukopalaksi. Turistit lilluvat korvia myöten kusessa, kun yön pimeys ja nouseva vuorovesi muodostuvat pahoiksi ongelmiksi.

Rogue tai paremminkin toiselta nimeltään Territory on säälittävää krokotiilikauhuilua, jossa kauhuelementit loistavat poissaolollaan ja pahaa-aavistamattomat turistit kokevat ns. "kauhun hetkiä", kun kasvuhormonihirmukrokotiilin vatsa alkaa kurnia. Sam Worthington egoilee ja muut näyttelijät vain töllistelevät ympärilleen. Tylsä ponneton kokonaisuus on niin kliseetykitystä, ettei se jaksa innostaa ollenkaan.

E-Mies's rating:


 

Watched films in 2009. Comments in finnish. Recent films first. Also includes rewatches and short films.

Vuonna 2009 katsotut elokuvat. Kommentit suomeksi. Vasta katsotuin ensimmäisenä, aina vanhimpaan asti. Sisältää myös uusintakatselut ja lyhytelokuvat. Nyt myös kuva melkein jokaisesta elokuvasta kommenttien kera...

Added to




Related lists

Watched In 2009
132 item list by Andre Dantas
3 votes 4 comments
Miika's Movie Diary - 2009
176 item list by Miika
18 votes
Watched in April 2009
35 item list by Kris
2 comments
Movies watched in 2009
45 item list by Miklécio Costa
2 votes 2 comments
Movies Watched in July 2009
26 item list by Kris
4 votes
Watched in 2009
143 item list by realjulius
1 votes
Movies Watched in 2009
33 item list by Dave
1 votes
Watched in 2009
6 item list by Coma Comedian
5 votes 1 comment
Movies/Filmes - 2009
86 item list by lidyaquino
3 votes 2 comments
Watched in 2009
28 item list by eky

View more top voted lists
Join listal and create your own lists and much more

People who voted for this also voted for

Movies check'd in 2011
Movies Watched in 2011 - Rakas päiväkirja...
Watched in 2011
Movies Watched in 2010
Yhden Tähden Foorumi 70's list
Best of 70s
Mihail's Top 50 of the 70's
1970-1979
Chow Yun-Fat - The Greatest of All Time
Mihail's Top 50 of the 80's
The Seventies
My movie year 2012

More lists from E-Mies

Yhden Tähden Foorumi 80s list
The Most Greatest Actresses of the World
Watched in 2013
Watched in 2012
The Most Amazing Films of Tom Wanks
Watched in 2014


Comments

Posted: 5 years, 1 month ago at Mar 17 16:50
=) luv the choices
Posted: 4 years, 10 months ago at Jun 6 12:56
Heh. Noita hauskoja kommentteja lukiessa tulee aina hyvä mieli.
Posted: 4 years, 10 months ago at Jun 8 15:45
Loistavia noi sinun kommentit. Mielipiteetikin ovat hyviä.
Posted: 4 years, 10 months ago at Jun 14 14:28
Nyt on pakko kysyä, miten hitossa saat kuvat noihin listoihin? Siis tiedän kyllä miten kuvat saa liitettyä html-tagien kanssa, mutta millä ilveellä hommaat juuri oikeat kuvat? Ihan netistäkö etsit suoraan, vai kikkailetko jotenkin?
Erinomainen lista on kyllä, ajattelin itsekkin alkaa panostaa kommentointiin hieman enemmän.
Posted: 4 years, 9 months ago at Jul 5 13:16
Varmaankin tän saitin paras ja samalla informatiivisin lista. Aina yhtä suuri ilo lukea noita kommentteja mitä kirjoottelet. Antaisin toisen äänen jos pystyisin. :)
Posted: 4 years, 6 months ago at Oct 2 11:40
Loistavata kommenttia heität, mutta pitää ehkä mahdolliseen asiavirheeseen puuttua tai sitten saada lisää infoa asian tiimoilta, jos oon heikoilla jäillä: Mihinkä sensuuriin Potemkin joutui? Saati muut aikalaiset neukkuteokset? Kyseessähän oli vallankumouksen juhlaa edustamaan tarkoitettu tilaustyö. Tuolloinhan bolsevikit riehuivat jo valtoimenaan ja Potemkiniakin esitettiin ihan ulkomaan levityksessä ja suuressa maailmannäyttelyssä asti. Ainoa takaisku Eistensteinille tuntui olevan, ettei sitä käynyt katsomassa niin moni, kuin oltiin toivottu. Ja Vertovilla oli varmastikin vielä vähemmän pelättävää, koska tämä ei edes yrittänyt mitään massojen viihdettä.
Posted: 4 years, 6 months ago at Oct 12 18:33
Kielellisesti uskomattoman korkeatasoista tekstiä, ja hieno huumorintajukin löytyy. Kuvat ja kuvatekstit iso plussa. Listalin parhaita listoja. ;)

Login or Signup to post a comment