Lists
Reviews
Images
Forums
Movies
TV Shows
DVDs
Music
Books
Games
List added by Lamourhaaja on 14 January 2009 09:05
Films watched - 2009 - kohti uusia haasteita |
Views : 1659 Comments : 2
|
 4  4  4.7 Onkohan näissä Sexy Storybook Collectionin jutuissa samaa johdannaisuutta nähtävissä, kuin Hillin ja Spencerin pätkissä: ekoja nähtyjä teoksia vihaa, mut sit alkaa rakastaa niitä samoja piirteitä mitä on aluksi vihannut mitä enemmän vastaavia teoksia katsoo?
Joka tapauksessa Draculaa ei voi pitää kauhean mielenkiintoisena teoksena edes eksploitaation saralla, mutta perusidea on niin pöhkö, että sympatia välittyy katsojallekin: Dracula on noussut haudastaan ja värvää jonkun randomin veijarin kaverikseen ja muuttaa tämän ihmissudeksi. Sit kaverukset alkavatkin rattoisan ajanvietteen mikä koostuu naisten riisumisesta yläosattomiin ja tissien pureskelusta. Ihmissusi on jopa niin kova jätkä, et panee kaikkia housut jalassa, mikä onkin yleinen tapa näissä storybook-filkoissa. Elokuvan dubbaus on kanssa sellaista tasoa, että miettii mitä vittua ne ovat ajatelleet: kaikki henkilöt vain mutisevat jotain omiaan. Dracula esim. höpisee jotain siitä kuinka "no niin... otetaan paita pois, jahas, tissit, tissit on kivat joo tissit... tissithän siinä duupiduu, joo... voisinpa puraista joo... tissit... tissit." Tylsää tulee ennen pitkää mut ajoittainen hihittelymatsku pitää katsojan hereillä. Lamourhaaja's rating:
 
393 7.5 8.1 Kaveri, jolta tämän lainasin sanoi, että on se omituista, kun tätä sanotaan komediaksi - itsellä kun oli koko ajan ihan tippa silmässä. Sanon tasan samaa. In Bruges _on_ komedia, sitä ei voi kiistää, mutta toki musta ja ennen kaikkea traaginen. Näyttely- ja käsikirjoitustyö on herkullista ja kuvauksen piirteet eivät ole, kuten usein dialogielokuvissa tuntuu käyvän, mitättömiä vaan just sopivasti taka-alalla. Mukavaa nähdä setä-Brendania, Fiennes vetää hyvin ja ennen kaikkea Farrellista on saatu kuorittua jo todistettavasti toista kertaa elämäni aikana siedettävä ja mielenkiintoinen näyttelijä (toinen kerta on siis Malickin loistavassa The New Worldissa). Filmin kuolematematiikka ja hahmojen henkinen taakka on kovin epätyypillistä valtavirtaelokuvaa. Oli myös helpotus huomata, että tämä ei ole mitään halpakopiota Tarantinon töistä. Elokuvan suomalainen nimi Kukkoilijat on harhaanjohtavinta ikinä ja antaa mielikuvan jostain Jason Stathamin paskasta toimintaperserevähdyksestä.
Lamourhaaja's rating:
 
2043 6.7 7.2 Olen nyt katsellut viisi Potterin Harria ja tässä on kyllä sarjan ilman muuta heikoin osa. Edellisen osan kohdalla totesin, että kerron mikä näissä kaikissa kusee ja mikä näkyy kaikkein parhaiten tässä Salaisuuksien kammiossa.
Eli. Se mikä tapahtuu hahmojen pään sisällä ei ole jännittävää eikä välity kellekään yleisössä, jos siihen ei panosta elokuvan keinoin eli visuaalisesti. Kirjoissa kliimakseilta tuntuvat huippuhetket latistuvat, koska elokuvassa tapahtumallisesti niissä ei ole mitään mielenkiintoista. Päähenkilöt ovat varsin pitkälti sivusta katsojina tai suorittavat jonkin yksinkertaisen tempun, joka päätyy aika usein antikliimaksiin, jossa ei ole mitään pitkän elokuvan vaatimaa huippua, jossa kaikki tiivistyisi. Näitäkin kohtauksia voitaisiin korostaa jännittävimmiksi valaistuksen ja leikkauksen tehokeinoin, mutta suurimmaksi osaksi niin tässä kuin seuraavassakin osassa niin ei vain tehdä. Surullinen juttu. Sivuhuomio: Warwick Davis on merkitty helvetin korkealle jokaisen elokuvan näyttelijälistassa ja jokaisessa filmissä kyseinen herra esiintyy todennäköisesti noin puoli minuuttia, jos sitäkään. Osoittaa vain sen, että legendaariset kääpiönäyttelijät ovat erittäin kovia jätkiä. Sen lisäksi hahmon ulkonäkö muuttuu yhtäkkiä kuin taikaiskusta elokuvasta toiseen valkotukkaisesta ja -partaisesta hieman hörhön näköisestä velhosta mustan liimatukan omistavaksi ja hieman hovimestarin näköisesti taikojentekijäksi. Kummallinen virhe. Lamourhaaja's rating:
 
131 7.2 7.1 Teatterissa katsottu.
Helvetin kova. Rohkea elokuva italialaisesta camarro-rikollisjärjestöstä, joka tarkastelee näiden toimintaa viiden episodin kautta. Virkistävästi totutusta poiketen episodit eivät kohtaa mitenkään oleellisesti, vaikka monet henkilöistä liikkuvatkin samoilla alueilla ja yksi sivuhahmo esiintyy kahdessa tarinassa yhtaikaa. Mitään suurta kohtalonomaisuutta tai linjojen yhteenvetoa ei tehdä, ideana on enemmänkin näyttää, että pienessäkin yhteisössä jokainen seisoo samassa jorpakossa - mutta yksin. Joku criterionforumilla valitti, että näkemys rikollisliigasta on tässä jotenkin romantisoitu, mutta ottaen huomioon, että liiga on tässä vähän väliä kasvoton ja karkeasti tuhoava ja välillä mieletönkin instituutio ja jopa epämiellyttävimmät päähenkilöt on inhimillistetty vahvasti, en ainakaan itse saanut mitään romanttista mielikuvaa. Väitteen esittänyt henkilö totesi, että hirveän moni päähenkilö (jotka ovat siis camarron ulkopuolella toimivia, mutta jotenkin tämän vaikutuksen alle joutuva tavallisia ihmisiä) on epämiellyttävä ja heidän puolestaan ei edes halua tsempata. Minusta tämä osoittaa enemmän katsojan itsensä asennetta tiettyjä ihmistyyppejä kohtaan ja sitä, että tämä ei ole tottunut katsomaan filmiltä tavallisia ihmisiä kiiltokuvasankareiden sijasta. Toisin sanoen henkilö syyttää romantisoinnista (tarkoittaen siis, että katsoja pitää coolina juttuna että epämiellyttävää päähenkilöä ammutaan) jotain, jota ei ole itse onnistunut ymmärtämään ja oikeastaan vaatii paljon romanttisempia ja konventionaalisempia elementtejä filmiin itse. Karkea ja näyttelijöiden lähelle tuleva käsivarakuvaus toimii helvetin hyvin, ja tunnelma on koko ajan vainoharhainen. Käsikirjoituksen tapahtumat ja liigan kasvottomuus ja hirviömäisyys luovat tunteen siitä, ettei sen lonkeroita voi paeta mihinkään suuntaan ja milloin tahansa kuvan reunalta voi hyökätä joku tai jokin ja tuhota henkilöt ruudulla. Kaikkialla on rakeisuutta ja likaisuutta ja kaupungin kadut kuvataan nimensä mukaisesti paheiden pesänä, köyhyyden ansana ja umpikujana. Joka puolella on ahdasta ja pimeää ja edellä mainittu vainoharhaisuus johtuu juuri siitä, että kamera on tullut lähelle ja jättää näyttämättä yksityiskohtia ja kuvaamasta tilaa laajalti, mutta filmi itse on kuvattu laajakuvana. Mielikuvat ovat siis siinä, että vaikka kuinka laajasti voitkin katsoa, et ikinä voi nähdä mikä iskee. Episodit virkistävästi kulkevat tasaisesti rinnakkain ja vaihtuvat melkein huomaamatta siistein leikkauksin. Tarinat ovat monipuolisia ja perusteltuja ja osoittavat camarron toimien laajuuden jokaisessa yhteiskuntaluokassa ja ihmistyypissä erikseen. Elokuva on yli kaksituntinen, mutta se on perusteltua episodien määrän (5) huomioonottaen. SPOILER EDESSÄ. Jo alun prologi on eräänlainen shokki: näemme ihmisiä, tarkalleen sanoen joukon rikollisia, kauneushoitolassa. Luulemme jo hetken, että kyseessä ovat elokuvan päähenkilöt, jotka chillaavat vapaa-ajallaan ja muutenkin oletukset ovat Mafiaveljien tyyppisessä nousu ja tuho -tarinassa. Sitten joukko tuntemattomia tappaa nämä henkilöt ja luulemme, että ahaa, tässä ovat sittenkin oikeat päähenkilömme. Mutta ei. Tappajiakaan ei enää nähdä, vaan valkokankaan täyttää vain iso teksti mustalla pohjalla: GOMORRA. Peli on siis alusta lähtien selvä: tässä ei ole suuria ihmiskohtaloita tai mitään Mafiaveljiin päinkään viittaavaa, pelkkiä poimintoja arjen terrorista. Amatööri- ja ammattilaisnäyttelijöistä koottu cast on loistava kokonaisuus juuri oikeita valintoja ja kerrankin elokuvan lopussa olevat ytimekkäät ja tylyt faktatekstit luovat todellista painoarvoa sille mitä juuri on nähty ollen samalla erinomainen jatke prologin yksinkertaistetulle väkevyydelle. Yksi viime vuosien parhaita elokuvia. Lamourhaaja's rating:
 
331 6.9 7.9 Yllätti. Greengrass on lähtenyt juuri sille linjalle, jota en olisi edes uskaltanut toivoa ja tehnyt lähes dokumentin keinoilla toimivan elokuvan, jossa itse tragediaan johtaavaan tilanteeseen ja lentokenttien ja armeijan toimintaan nähdään vähintäänkin yhtä paljon yksityiskohtaista mielenkiintoa, kuin tapahtumien kuvaamiseen. Kyyneleitä ei katsojalta herutella erityisemmin korostetusti, pikemminkin ruudulla nähtävät ihmisten reaktiot tuntuvat enemmänkin aidoilta, kuin miltään tarkoitukselliselta, jopa terroristeja myöten. Musiikki on toki tunteellista, mutta hiljaista ja harvakseltaan käytettyä, eikä missään tällaista tunteellisuutta pitäisikään kieltää. Tilanteen hirveys vain korostuu, kun katsoja tietää miten tässä vielä käy ja viimeinen kuva on muistettava.
Erittäin hyvä traumojen läpi käymiseen tarkoitettu ja ihmisarvoa kunnioittava elokuva siis ja ehdottomasti parempi laatuaan, kuin vaikka Oliver Stonen kammottava WTC. Rohkea veto on myös vetää näyttelijöiden joukkoon oikeita terrori-iskujen aikaan toimineita armeijan esimiehiä, jotka esittävät samat roolit, kuin oikeassa elämässäkin. Tämä vain nostaa entisestään elokuvan realismia, sillä tiedämme katsovamme periaatteessa Errol Morrisin Thin Blue Linesta tuttua tapahtuman uudelleenluonnin tekniikkaa kinemaattisin keinoin, kuin fiktiota, joka on ottanut juurensa faktasta. Luonnollisesti kyseessä on erityisesti jo mainituista dokumenteista tuttu keino. Lamourhaaja's rating:
 
170 7.5 7.9 Rewatch just for kicks.
On edelleen yksi 2000-luvun kovimpia elokuvia ja yksi parhaita dokumentteja. Lamourhaaja's rating:
 
2113 6.8 7.2 Ensimmäinen Harry Potter -saagan elokuva. Olen itse lukenut kirjoja viimeksi joskus ala-asteikäisenä, mutta muistan ne edelleen hyvin. Potterit ovat helppoja ja mukavasti kirjallisuuteen ja mielikuvitukseen tutustuttavia, mutta eivät kovin palkitsevia tai fiksuja kirjoja kasvaville. Itse lopetin neljänteen osaan, koska koin jo kakarana, etten vain enää saa siitä tarpeeksi irti.
Tässä elokuvassa on pitkälti samoja piirteitä kuin ensimmäisessä kirjassakin: homma tuntuu vielä vähän haparoivalta. En pidä kirjojen ja elokuvien vertailusta keskenään, mutta jos jotain olisin toivonut, filmissä olisi voinut olla enemmän satumaisuutta ja lapsen ihmetystä uuden edessä. Nyt tehosteita vyörytetään eteen ja tarinaa kerrotaan kuvittaen kaikki kirjan lukeneille tutut kohdat, mutta jonkinlainen looginen juonellinen jatkuvuus ja tunnelmointi on jäänyt aivan sivuun. Kerron toisen osan kohdalla syyn siihen mikä oikeastaan mättää kaikissa näissä Potter -filmatisoinneissa, ainakin osaan neljä asti. Erikoistehosteet olivat tässä ensimmäisessä osassa itseasiassa jopa rumia ja koko elokuvan visuaalinen ilme on hieman haparoiva. Tulevissa osissa visuaalisuus jäntevöityy, vaikkakin ratkaisuna on koko kuva-alan täyttävä lähes vittumainen harmaus, joka jostain syystä tuntuu nyt kuuluvan 90 prosenttiin kaikista vähänkin spektaakkelimaisista amerikkalaisista elokuvista. Lieneekö syy sitten se, että tällaiselle taustalle on helpointa tehdä digitaalisia muutoksia? Tässä ensimmäisessä osassa on joka tapauksessa toki ihan skideille sopivaa tunnelmointia ja menoa. Vaikka lapsinäyttelijät eivät surkeimmasta päästä olekaan, ei näiden edesottamuksia sitten kumminkaan hivenen epäreilustikin verraten tietty jaksaisi katsella, kun sivuosissa on niin valtava määrä oikeasti lahjakkaita brittinäyttelijöitä. Lamourhaaja's rating:
228 5.3 5.4 Ei tämä nyt niin karsea ollut, kuin kaikki sanovat, mutta ei millään muotoa hyväkään. Muutamat toimintakohtaukset olivat ihan mukavia kiksejä tuottavia, mutta tällaiset kuolemanenkelipaskanjauhannat tyyliin "mikä onkaan todellisuutta ja mikä ei voi hellanlettas että melkein kiinnostaa" olis sopivampi jättää oikeisiin ja älykkäisiin elokuviin.
Toki täytyy sanoa, että Payne on tavanomaista pelielokuvaa huomattavasti kunnianhimoisempi, koska se ei tyydy vain samojen asetelmien ja hahmojen esittämiseen ihmeellisessä runkkausmielessä niille perversseille, jotka siitä jotain kiksejä saavat. Toki tähän voi vaikuttaa sekin, etten ole koskaan intohimoisesti puurtanut pelejä lävitse, mutta kumminkin. Wahlbergin Marky Mark on oma, tavanomainen, aivan uskomattoman perseestä oleva itsensä. Niin sanottu Paynen kasvojen tunteettomuus tuntuu enemmänkin heikkolahjaisuudelta, kuin oikealta näyttelytaiteen valinnalta. Parit action-paukkukohtaukset olivat ihan asiaa, mitään noirimaista teoksessa ei ollut ja kuva naisista oli aikas onneton, erityisesti, kun Mila Kuniksen hahmo vain UNOHTUU elokuvan lopussa. Plussaa Chris O'Donnellin kuolemasta. Lamourhaaja's rating:
631 7.1 7.6 Rewatch. ****½ -> ***½
Ei niin kova juttu, kuin joskus kolme tai neljä vuotta sitten, kun tämän viimeksi katsoin. Silti helvetin hienoa tykitystä visuaalisesti. Suurin ongelma on siis tuolla juonipuolella ja erityisesti replikoinnin suhteen. Toki melodraama on melodraamaa, mutta nyt puhutaan mielestäni jo tapahtumien heikkoudesta. Kehys on niin ohut, että teos tuntuu oikeastaan vain ohuelta vinjetiltä täynnä eri tavalla huikaisevia taistelukohtauksia ja vaikka minulla ei ole mitään sitä vastaan tietenkään, vähempikin riittäisi, koska tapahtumat tuntuisivat silloin spesiaaleilta. Lopetus on toki hieno kaikessa yliampuvassa ja oikeastaan sen takia vihdoin ja viimein koskettavassa melodraamassaan. Lamourhaaja's rating:
296 7.9 8.1 Mielettömän komeasti Spielbergin luottokuvaaja Kaminskin visuaalisesti toteuttama Perhonen lasikuvussa on mielenkiintoinen ja ajattelemaan pistävä matka ihmisyyteen ja sen mysteereihin. Filmihän kertoo siis Ranskan Ellen päätoimittajan halvaantumisesta kohtauksen jälkeen ja tämän aikomuksesta kirjoittaa kirja ainoaa kunnolla toimivaa ruumiinosaansa eli vasenta silmäluomeaan räpäyttämällä ja siten sanelemalla.
Elokuva ei uppoudu liiaksi mihinkään sisäavaruuksiin, vaan keskittyy hyvin kouriintuntuvasti halvaantuneen ihmisen todellisuuteen. Monologit ja päänsisäiset aatokset ovat kerrankin erittäin perusteltuja ja osa elokuvan maailmaa. Ajoittain mennään fantasiassa, muistoissa ja unissa ja välillä taas kuvataan päähenkilöä reippaasti ulkoa päin, mutta pääpaino on tämän omassa kuvakulmassa. Kaminskin innovatiivinen tekniikka antaa mahdollisuuden demonstroida miten toinen silmä ommellaan umpeen, miltä tuntuu kun joku toinen liikuttaa vartaloasi, kuin sinä ja kuinka tylsiä päivät pahimmillaan voivat olla. Mathieu Amalric tekee pääosassa vakuuttavaa työtä, samoin sivuosarooleihin valitut erinomaiset naisnäyttelijät ja vilahtaapa myös iäkkään herrasmiehen arvokkuudella roolinsa vetävä Max von Sydow kuvissa muutamassa kohtauksessa. Tärkein asia Perhosessa lasikuvussa on sen kuvaus yksinäisyydestä. Se on teemaltaan kliseisesti sanoen hyvin ranskalainen elokuva. Ihmisen ympärillä oleva kuori ja siinä tapahtuvat muutokset ovat lopultakin vain juuri kuorta, kontrolloimaton muuri muiden ihmisten, todellisuuden ja todellisen itsemme välillä. Elokuva saa pohtimaan monia asioita, kuten sitä että kuinka monta toisistamme erottavaa kuorta meillä lopulta on? Onko kaikki vain vartalomme kuoresta kiinni vai voisiko puhua siitä, että kuoria on lukuisia ja ne kaikki muodostuvat kerroksittain mielemme ympärille niiden vain alkaessa vartalosta? Kuten elokuvassa mainitaankin, päähenkilön isä on luonut itselleen vastaavanlaisen kuoren kuin toimimaton vartalo asunnostaan, josta tämä ei ole poistunut enää aikoihin. Yksinäisyys ja mielen toimimisen ja kokemisen tärkeys korostuvat huomattavan eksistentiaalisesti. Elokuva on ajoittain Kaminskin puhkipolttavan valaisun ja luovan kamera-ajoja, pov-kuvausta, luontokuvia ja perinteisempää studio-oloissa tapahtuvaa panorointia yhdistelevän tyylin tähden kaunis, mutta se on myös hyvin todellinen ja ei halua kauneudesta huolimatta _kaunistella_ aihettaan. Näin se jatkaa tyylipuhtaasti ja edelleen tuoreesti eksistentialismin 50-lukulaisia perinteitä ja nostaa myös kysymyksiä ihmisarvosta ja ainutlaatuisuudesta, elämän peruskysymysten uudelleenasettelusta ja kokemisen tärkeydestä. Lamourhaaja's rating:
8 5.9 7.4 Japanilainen Suomesta kertova elokuva on nolostuttava matkailumainos, kaikki kulttuurien väliset kliseet on osattu poimia filmiä varten. Osaan jo kuvitella suomalaisten rahoittajien vaatimukset: "Fazerin sinisen on näyttävä, samoin kahvinkulutustapojemme, koskenkorvan, pullan, metsäteollisuuden ja jos saatte mukaan vielä Finlandia-hymnin ja korkeat itsemurhaluvut, niin eiköhän se oo siinä." Puolivälissä kehitellään jopa ihan mielenkiintoista pohdiskeluakin kulttuurieroista ja tavoista, mutta aika laimea pätkä on kyseessä jopa hyvän mielen komediaksi. Tilanteesta toiseen haahuillaan epämiellyttävän kulmikkaasti ja kliinistä kahvilaympäristöä ei kuvata kauhean kekseliäästi. Näyttelijäsuoritukset ovat ihan sympaattisia, vaikkakin vähemmän ammattimaisilla suomalaisilla näyttelijöillä lausunnan osalta korvaan kalskahtavan amatöörimaisia.
Lamourhaaja's rating:
36 4.7 5.2 HYI VITTU. Michael "Paska näyttelijä" Madsen loistaa yhdessä muutaman muun kaiffarin kanssa. Ohjaajapääosanesittäjä Larry Bishop on luonut odysseian, jossa vanhan biker-jengin jäsenet palavat vielä kerran yhteen porsastelemaan tissien ja väkivallan parissa selvitellen vuosien takaista naisenmurhaa. Bishop on myös häpeämätön oman kuvansa edessä masturboija. Elokuva koostuu kohtauksista, jossa bimbon näköiset akat laitetaan hönkimään lauseita, jotka saisivat pornostaratkin punastelemaan ja kiehnäämään Bishopin takkuista ja moottoriöljyistä olemusta vasten. Toisin kuin voisi luulla tämä ei ole viihdyttävää, vaan erittäin surullista ja masentavaa. Juoni, jonka pitäisi olla tällaisessa elokuvassa aivan sivuseikka onnistuu kohoamaan esiin olemalla samaan aikaan niin raivostuttavan sekava kuin totaalisen yhdentekevä.
Kuvaustyyli on tulosta Tarantinon retrovillityksen aiheuttamasta vittumaisesta muka-coolien ja lajin menneisyyden tiedostavien gangsterielokuvien buumista. Välillä kerronnassa hypätään ajassa eteenpäin tai taaksepäin flashbackien muodossa ja sitä rataa. Tällöin väliteksti ilmoittaa meille ystävällisesti "32 vuotta aiemmin" ja hetkeä myöhemmin "32 vuotta myöhemmin". Kiitos! En olisi osannut itse päätellä näyttelijöiden vaihtumisesta mitään! Tosin toki myönnän, ettei minulla ole oikeastaan vittuakaan hajua siitä mitä tässä oikeesti tapahtuu, koska olo on jotenkin kovin surrealistinen: koska Bishopilla ei ole mitään käsitystä siitä miten elokuvakäsikirjoituksessa asiat kulkevat koherentisti ja miten ne leikataan luontevasti yhteen, koko homman ajan punainen lanka tuntuu katoavan hyppysistä ja kohtauksista toiseen liikutaan turhien ja typerien mutkien kautta ja keskitytään täysin hyödyttömiin yksityiskohtiin, jotka eivät edes huvita. Suosikkikohtauksessani Michael Madsen istuu puussa ja matkii pöllöä. Muista piirteistä filmissä. David Carradine käy ruudussa yhdessä kohtauksessa kuolemassa (ei valitettavasti oman käden kautta runkkuleikeissä, kuten voisi toivoa), ja Dennis Hopper tuntuu olevan kuvauspaikalla lähinnä lomalla ja häpeävän omaa osaansa. Hopper onkin yllättävästi elokuvan ainoa asia, joka ei ota pannuun. Vinnie Jonesin kaltainen hieno presence tuhlataan johonkin tissiposkiläpyttelyyn ja elokuvan "action" on kiihkeää ku seksi vanhainkodissa. Kaikki ne jotka sanovat, että tämä on joku kunnianosoitus vanhoille biker-filmeille voivat minun puolestani juoda kanisterillisen bensaa ja pierrä asteroideja ennen kuin päästävät suustaan tollaisia sammakkokuninkaita. Dialogi on nolostuttavan seksististä pornoilua, joka yrittää olla varmasti kovinkin rankkaa wanhan coulucunnan malliin, mutta tuntuu pikemminkin vanhojen ukkojen onnettomalta fantasioinnilta, kun se kuuluisa 50 v. kilahtaa lasiin ja elämään on yritettävä hakea jotain sisältöä ja kuvitellaan et ku tukka alkaa harventua ja haiset retroseksuaalisti paskalta ni kaikki mikä suusta pääsee on nuorten naisten korviin jotain vitun Bukowskia tai Shakespearea höystettynä Sean Connerylla. En osaa kuvata sanoiksi, kuinka paljon vihaan tätä elokuvaa. Lamourhaaja's rating:
 
995 7.2 7.8 Aivan erinomainen trilleri Mannilta. Suurkaupungin kadut on kuvattu muhevasti pimeitä sävyjä ja katuvaloja sykkien ja raikkaasti. Tom Cruise osoittaa mielestäni taas kerran olevansa aivan turhaan halveerattu näyttelijänplanttu vain skientologian takia. Tämän esittämä ultra-cool palkkamurhaaja on mielenkiintoinen ja kompleksinen hahmo, joka kyseenalaistaa paitsi toisen päähenkilön, myös katsojan arvomaailmaa sinänsä loogisilla perusteillaan. Tuntuu melkein siltä, että Mann on joutunut keksimään Cruisen hahmolle jotain heikkouksia, jotta katsoja ei alkaisi kannattaa tämän toimia, vaan jännäisi Jamie Foxxin erinomaisesti esittämän taksikuskin puolesta, joka tahtomattaan joutuu murhaajan kyyditsijäksi tämän hoitaessa rutiinejaan yhden illan aikana.
Yleensä toimintaelokuvissa heikompaa puolta edustava yökerhokohtaaminen on tässä tapauksessa filmin temaattinen kliimaksi yksinäisistä ihmiskuorista kylmässä valon ja metelin maailmassa. Kaiken keskellä murhaaja pelastaa taksikuskinsa hengen, ja katsoja jää aavistelemaan jotain mitä elokuvassa ei sanota ääneen koskaan: onko ele epätoivoinen yritys koskea toista ihmistä vai oman edun häikäilemätöntä tavoittelua ja laskelmointia? Musiikki on erinomaista. Lopussa oleva shoot-out on antikliimaksissaan monumentaalinen kolikon kahden eri puolen välienselvittely ja elokuvan viimeiset kuvat jäävät kummittelemaan mieleen. Collateral on yhtaikainen rakkaudentunnustus Enkelten kaupungille, kuin kuvaus sen kylmyydestä ja yksinäisyydestä. Elokuvan heikointa aspektia on sen yhteen sitova yllätysjuonikuvio, joka tuntuu liian päälleliimatulta. Olisin mieluummin katsonut päähenkilöiden ottavan mittaa toisistaan jonkin muun syyn varjolla. Ehdottomasti silti parempi, kuin mielestäni hivenen yliarvostettu Heat. Lamourhaaja's rating:
1971 7.5 8.1 Rewatch, edelleen ihan sympaattinen filmi, mut silti ****½ -> ***. Finney on erinomainen, kuten muutkin näyttelijät ja koko tulos on kauniisti kuvattu, ja filmi toimii siinä missä sen pitääkin: modernina satuna ja tarinankerronnan merkityksen korostajana. Suuruuteen asti se ei kohoa ja emotionaalinen impakti katoaa hieman sirpaleisen kokonaisuuden hämmentäessä pakkaa. Ärsyttää myös, että tarinankertojaksi päähenkilöllä tuntui sitten kumminkin olevan aika vähän kerrottavaa: tapahtumat ovat fantastisia, mutta loppujen lopuksi fantastisia henkilöitä on yllättävän vähän.
Lamourhaaja's rating:
 
300 8 8.1 Ruotsalaisen koulupojan ja iättömän vampyyrin haparoivasta rakkaudesta 80-luvulla kertova pätkä miellyttää monikerroksisuudellaan ja jopa ristiriitaisuudellaan. Elokuvassa on juonellisesti ja teknisesti joitakin mietoja yllätyksiä. Mieto ei tässä tapauksessa ole kirosana, vaan tarkoittaa sellaista katsojan iloisesti yllättävää, mutta ei liian rajua lisämukavuutta.
Tunnelma on saatu luotua taitavasti. Kuvaus on kaunista ja tavoittaa ruotsalaisen (ja toki yhtä lailla vetoavasti suomalaisen) talven vastakohtaisuuden sysimustine taivaineen ja ikivalkeine lumineen täydellisesti. Myös päivien hohto auringonvalossa sen harvemman kerran, kun sitä pitkän talven aikana nähdään on saatu luotua nostalgiseksi, melkein nostalgisiin ja hieman kellastuineisiin valokuviin asti balansoiduksi. Nuoret näyttelijät tekevät mainiot ja vaikeat roolit pääosissa kaivaten toisistaan seuraa, yksinäisinä omissa maailmoissaan. Se mikä elokuvassa eniten mätti oli sen ajautuminen ajoittain sivujuoneen, jonka en kokenut tuovan elokuvaan varsinaisesti mitään lisää, paitsi sen verran, että pituus saatiin sopivaksi. Elokuva on mielestäni 12-vuotiaille lapsille sopiva ja itse ainakin kuvittelisin, että olisin saanut siitä kersana sopivan hyiset fiilikset: elokuva käsittelee monia kasvamiseen ja rakkauden ensikokemukseen liittyviä ongelmia, mutta samalla ei kaunistele julmuudessa tai silmille rajustikin hyppäävissä väkivallanteoista kuten kurkkujen aukileikkaamisissa tai jopa raajojen irti repimisessä. Lopetus on erityisen julma ja todennäköisesti avautuu monille ihmisille aiemmin nähdyn valossa eri tavoin. Filmi jättää kaiken kaikkiaan erittäin hyvän mielen ja on ainutlaatuinen, vaikka ei mitään erityistä ajattelemisen aihetta annakaan - mitä olisi voinut kaivata, sillä elokuva nostaa paljon kysymyksiä mutta jättää vastaamatta tai ottamasta kantaa ehkä turhankin harvaan. Samoin vampyyrin yksinäisyyden vertauskuvallisuuteen olisi kaivannut vähän lisää: aika nähtyä niiltä osin jo useaan otteeseen genressään. Taas kerran joka tapauksessa keskivertoa parempaa nuorisoelokuvaa Ruotsista. Lamourhaaja's rating:
551 8.1 8.4 Nyt on sitten tämäkin nähty ja nouseehan tämä omassa mielessäni hyvin korkealle Scorsesen töissä. Katsaus unelmiin, joissa nyrkkeilykehän ilmapiiri on oikeastaan niin sanotusti vain vertauskuva tai ohimenevä viite. Kun hahmona oikeastaan todella inhottava La Motta lopulta pääsee asemaan, jota on aina himoinnut eli mestariksi, tämä huomaa menettäneensä aiemmin koko elämäänsä ohjanneen intohimon ja tekee itsestään tahallisesti läskiperseisen viinasiepon, joka hakkaa läheisiään ja käyttäytyy omistushaluisesti ja paranoidisti vaimoaan kohtaan, vaikka kertoo itse ilta illan jälkeen paskoja juttuja omalla klubillaan ja puristelee naisten takamuksia. On oikeastaan hienoa, että oikea La Motta hyväksyi Scorsesen vision (josta piti tulla vielä huumeongelmaisen ohjaajan viimeinen elokuva, mikä omalta osaltaan selittää sen tematiikkaa kaikkensa antamisesta, elämän tarkoituksesta ja intohimon merkityksestä siinä mitä tekee) täysin.
Mustavalkoinen värimaailma on helvetin toimiva ratkaisu ja musiikki on kaunista. Erityisesti alkutekstijakso on vaikuttava hidastetusti hyppivän Robert de Niron tanssiessa yksin kehässä. Kaveri sanoi, että mielikuva on vankilasta ja niin sanoisin minäkin. Mielen vankila, jossa ainoat vastustajat ovat näkymättömiä ja oman pään sisällä. Plussaa siitä, että Joe Pesci on de Niroon verrattuna hahmona jopa erittäin sympaattinen ja että kerrankin Scorsesella naishahmo ei ole vain joku taustalla nakuttava pakollinen käsikirjoituksen koukero, vaan olennainen osa tarinaa. Lopussa ei ole opetusta eikä ilosanomaa eikä tragediaa, vaan se on tavallaan avoin tulkinnoille, kuten Taksikuskinkin lopussa, ajalta kun Scorsesen teokset olivat mielestäni ehdottomasti mielenkiintoisempia, kuin nyt. Lamourhaaja's rating:
157 7.4 6.9 Von Trierin Antikristusta on syytetty naisvihamielisyydestä ja se on synnyttänyt varmasti jo kaikille elokuvafanaatikoille tuttua kohua kaikkien von Trierin elokuvien tapaan.
Kun tästä ylimääräisestä hypestä päästään yli löytyy pinnan alta... mitä? Hyvin muodoltaan hallittu ja kokonaisuutena paljon ajatuksia herättävä teos ihmisen psyykeestä, miehen ja naisen valta-asemasta. Luonnollisesti työssä on paljon tulkinnanvaraa, mutta sen ytimessä on silti viesti ympärillämme olevan luonnon ja ihmisen luonnon välinen yhteys, jota emme voi paeta. Eli kuten Werner Herzog usein toistaa, von Trier näkee luonnon järjettömänä kaaoksena ja tappamisen orgiana, jossa merkitsee vain selviytyminen ja voitto. Koska ihminenkin on kotoisin luonnosta ja kehittänyt sivistyksen itselleen kuoreksi, on ihmisen mielikin jäänyt edelleen luonnon murhan ja tuhon tielle ja nousee sieltä erilaisina historian synkkinä ajanjaksoina. Tässä tapauksessa se löytää paikkansa lapsen menettämisen jälkeisten syyllisyydentuntojen kalvaman ja yksinäisyydestä sekapäistyneen naisen sisimmästä. Mies, joka on peitellyt omat ajatuksensa ulkokohtaisuudella ja keskittymällä niin sanotusti auttamaan vaimoaan ymmärtämättä tätä tai itseään prosessin aikana heittää bensaa liekkeihin vaatimalla naista mukaansa mökkireissulle Eeden-nimiseen paikkaan. Tässä paikassa jopa tammenterhot tuntuvat aggressiivisilta ja tuhovimmaisilta. Olisiko niin, että Jumala (josta on puhuttava von Trierin tapauksessa) on luonut kaikki kuvajaisensa tietoisesti taistelemaan keskenään? Von Trier heijastaa tämän ajatuksen tahallisen provosoivasti miehen ja naisen väliseen taisteluun, tietäen varsin hyvin, että tulkinta aiheuttaa aggressioita niiden mielessä, jotka tuppaavat näkemään elokuvan yksinkertaisena sovinistisena fantasiana. Oikeasti kyse on enemmänkin siitä, että jos kilpailu ja tuhoaminen on ihmisen luontainen tila, niin onko oikeastaan ihme, että se on luontainen tila myös ihmissuhteissa, miehen ja naisen välisissä kiistoissa? Filmi on visuaalisesti erittäin ehyt ja sen tietokonemanipuloidut kauhukuvat ovat erittäin perusteltuja. On viehättävää, kuinka von Trier yhdistää hyvin manipuloituun kuvamaisemaan tietoisesti Dogman ajalta periytyviä käsivarakameroita ja jump cutteja, jotka leikkaavat välistä pois muutamien sekuntien pituisia niin sanottuja turhia osia, joissa ei sanota mitään tai joissa vain liikutaan muutaman metrin matkoja tekemättä sen kummempia. Katsojalle syntyy mielikuva siitä, että se mitä nähdään on todella ja kerta kaikkiaan tiivistettynä tärkeää ja olennainen osa prosessia, jossa perheyksikkö tuhoutuu jonkin suuremman edessä. Musiikki on tietoisesti kaunista: sivistyksemme uloin ja ylevin kuori asetetaan vastakkain karkean rappion kanssa: Se mistä olemme tulleet ja minne olemme menossa saavat vastaukset. Näin tuntuu von Trier luovan oman versionsa Paul Gauguinin taulussaan esittämiin kysymyksiin. Tähän väliin on siroteltu murusina, tulkinnanvaraisina mutta selkeinäkin vastaus siihen tärkeimpäänkin: Keitä me olemme? Jos jostain elokuvaa pitäisi moittia, se on emotionaalisen kosketuksen puute, mutta toisaalta tähän von Trier tuskin on edes pyrkinyt. Siirtymä arjen tragedian ja yleisen luonnon tragedian välillä on tästäkin huolimatta sujuva. Pikemminkin meidän pitäisikin juuri "valita puolemme" karkeiden ja yksinkertaistettujen syiden perusteella, koska siten provosoidumme ja hämäännymme ja elokuva pääsee yllättämään meidät miettiessämme asiaa jälkeenpäin uudestaan. Silti koen, että emotionaalinen kosketus olisi ollut hyödyksi ihan siksi, että provosoituminen olisi voinut itseasiassa olla vielä syvempää, ja se olisi nostanut myös kysymyksiä ihmistunteiden ja tuholuonteemme vastakkainasettelusta. Joka tapauksessa kyseessä on mielestäni mestariteos. En ole von Trierin kanssa mitenkään samaa mieltä siitä, että ihmisyyden keskellä eläisi muka tuhovimma, mutta tällaisen ideologian mietteliäänä, kysymyksiä nostavana ja hyödyllisenä merkkiteoksena Antikristus tekee työnsä enemmän kuin hyvin. Lamourhaaja's rating:
39 5.5 5.1 Visuaalisesti erittäin kiinnostava kamera-ajoineen ja helikopterinnäkymineen ja aiheeltaan kompromissiton fantasiaa ja perinteistä westerniä sotkeva näkemys villistä lännestä menee lopussa toisiin sfääreihin, jota asiantuntijat kuvaavat kovinkin hienoksi kuvaukseksi eräänkin huumausaineen käytöstä ja minä paskan cgi:n täyttämäksi ruskeaksi mössöksi. Tässä ei sinänsä olisi mitään ongelmaa, mutta koska aiemmin nähtyjen kohtausten tunnelma ei ole antanut kovinkaan paljon vihjauksia siihen, että näin voisi käydä, loppuhuipennus tuntuu irralliselta ja jos ei tarpeettomalta, niin jotenkin kornilta ja tyhjältä. Juliette Lewis päästään näkemään ilkosen alasti, mikä on varmasti plussaa niille, jotka Lewisista tykkäävät. Ihan totta, siitä voi joku antaa plussaa. Michael "Paska näyttelijä" Madsenia ei päästä onneksi näkemään alasti. Siitä antavat plussaa kaikki.
Lamourhaaja's rating:
581 6.7 7.2 Hauska elokuva, mutta en minä nyt ymmärrä tämän saamaa valtavaa suosiota, jossa kriitikot suutelevat tekijöiden jalkoja ja kansakin tykkää, kuin hullu puurosta. Näyttelijätyö on toki erittäin vahvaa ja Holly-kliseillä leikittely toimii yllättävänkin tehokkaasti ja originellisesti, mutta vitsit ovat erittäin epätasaisia ja välillä vähän liiankin venytettyjä yhden idean ympärillä jankkaavia. Elokuva on itsessään myös hieman liian pitkä ja välillä vähän liian kiltti silloin, kun pitäisi mennä vain enemmän överiksi.
Jack Blackin hahmo, joka toki ironisesti viljelee sitä tutuinta ja törkyisintä huumoria elokuvassa on ainoa, jonka olisi voinut koko teoksesta poistaa suorilta käsin menettämättä mitään oleellista - vaikka toki tämän hahmo tuttua komedianäyttelijän itsensä loppuun polttavaa tyyppiä edustaakin. Robert Downey Jr. vetää totutusti toimivaa settiä, Ben Stiller on lähinnä oma itsensä ja Tom Cruise yllättää cameossa taas kerran erittäin mukavasti. Tuottajahahmona Cruisen tulkinta nousee monien aiemmin cinémassa nähtyjen mulkkutuottajien tasolle helposti suorastaan hirviömäisellä olemuksellaan. Yllättävä kehu elokuvalle on sen erittäin kaunis kuvaus, jossa ylhäältä päin kuvattu viidakko saavuttaa aivan toismaailmallisen yksityiskohtaisuuden, kuin peruskomedialta voitaisiin odottaa. Lamourhaaja's rating:
27 7.6 6.8 Cassavetesin se "perinteisempi rikoselokuva". Gena Rowlands (jolle projekti oli ilmeisesti varsin henkilökohtainen) on loistava naturalistisessa näyttelyssään ja on kiehtovaa katsoa Cassavetesin lähelle tulevaa kuvausta ja aitojen tapahtumapaikkojen käyttöä ja luonnollisen oloista valaistusta Hollywood-maisemaan sijoitetussa käsikirjoituksessa. Sivuosassa oleva pikkukersa oli siinä rajalla, että vihasiko tätä vai ei. Hirveästi mitään muuta sanottavaa tästä ei ole. Jazz-soundtrack pisti homman svengaamaan tyylikkäästi. Lopetuksen avoimuus ja tulkinnallisuus ei tuntunut oikein sopivan soppaan. Kiinnostavuudeltaan ja teemoiltaan heikompaa, kuin Cassavetesin omimmiksi kokemani työt, jotka olen tähän asti nähnyt, mutta silti katsomisen arvoista, viihdyttävää ja eri aspekteiltaan ammattitaitoista ja hyvää elokuvaa.
Lamourhaaja's rating:
276 5.8 6.5 Tämä elokuva oli valitettavan keskinkertainen. Koimies oli siis Yhdysvalloissa 60-luvun villeinä ajanjaksoina havaittu olento, jonka väitettiin olevan siivekäs hirviö, joka tuijotti ihmisiä ikkunoista ja ilmestyi ikävien asioiden edellä. Aiheesta kirjoitettiin parikin kirjaa ja legendaan liittyy vielä mystinen "Virnuileva mies" -niminen olento, joka tuntui liittyvän Koimies-havaintoihin jotenkin olennaisesti iskeytymällä samoihin aikoihin samaan kaupunkiin kuin Koimies ja hämmentämällä ihmisiä entisestään tekemällä samanlaisia ilmestymisiä kuin Koimies. Tältä pohjalta saadaan luotua katsojalle sinänsä kiehtova ja uppo-outo verkko, jonka keskelle laitetaan vielä vaimonsa menettäneen Richard Geren esittämän päähenkilön epätoivo etsiessään vastauksia elämälleen ja Koimiehen mysteeriin, joka vetää tätä kuin huomaamatta mukaansa.
Elokuva ansiokkaasti tekee sen mitä useimmat tämän tyyppiset jännärit eivät malta olla tekemättä: jättää vastaamatta olennaisiin kysymyksiin tietoisesti. Vika tässä on vain se, että koska tarina itsessään ei herätä mitään ajatuksia, on mysteerikin jokseenkin turha. Minkään Koimiehen olemassaoloa tai vastaavaa ei edes halua pohtia, koska kyseinen ilmiö ei herätä minkään sortin kysymyksiä joukkohysteriasta, meidän ihmisten luonteesta tai edes mysteereistä. Se voisi toki tehdä niin, mutta jostain syystä näin eole. Nyt on kyseessä vain ilmiön itsensä varassa ratsastavasta kertakäyttöviihteestä, joka tuntuu automaattisesti nielevän esityksen ilmiön todellisuudesta eikä sen kummempia mieti: pohjalla on vain viesti siitä, ettei menneeseen suruun kannata jäädä kiinni, that's it. Hieman kuin pidennetty X-Files-jakso mutta ilman agentteja ja Richard Gerellä. Jännäri on toki monitahoinen ja sisältää ihan pätevää näyttelytyötä ja kameratyöskentelyä sisältävä, mutta siihen se sitten jää. Lamourhaaja's rating:
395 5 5.7 Aika nähty juttu, jossa pari juttua hymyillytti ja muuten tuli vain hiukan hömelö olo. Siinä ruudulla sitä sit tapahtui jotain hassua Mr. Bean -noloilurutiinia välillä ja välillä lauottiin perinteisempiä vitsejä, jotka oli kuin poimittu suoraan jostain tehokkaan komedian käsikirjoittamisen käsikirjasta. Käsi käsi. Minusta on masentavaa, ettei Atkinson ole päässyt takavuosiensa hupaisien sivuosarooliensa tai alku-uransa sarjojen (erityisesti Mustan kyyn) tasolle enää kertaakaan. Mies tarvitsee parempia käsikirjoittajia kiistattomille, suoraan fyysisyydessään Jacques Tatille sukua oleville lahjoilleen. En minä tätä elokuvaa vihaisi samalla tapaa, kuin vaikka jotain toista puolentoista tähden elokuvaa ja jopa suosittelisin tätä popcorn-viihteenä sellaiselle joka haluaa jonkun tekosyyn jauhaa paskaa kavereidensa kanssa ja syödä vaikka jäätelöä ja pieniin lapsiin tämä uppoaa varmasti huomattavan hyvin, mutta oikeasti seurattuna filmi ei tarjoa kyllä mitään erityisen mieleenpainuvaa edes lapsenmieliselle aikuiselle.
Lamourhaaja's rating:
5 4 7.6 Olin tähän Lou Reedin Berlin -teema-albumin konserttitaltioinnin pätkään erittäin pettynyt. Totta on, ettei Reed ole ollut mikään lavashow-mies koskaan ja musiikissa, joka on voimallisuudessaan yksi suuria suosikkejani 70-luvun rokkenrollista ei ole mitään valittamista, mutta miehen lavaolemus ja karisma eivät talletu filmille ollenkaan niin vahvasti, jotenkin tuli mielikuva jopa siitä, että mies olisi vielä tavanomaistakin laiskemmalla tuulella lavalla.
Väliin musiikkivideomaisten albumin tarinaa kuvittaviin videopätkiin leikkaaminen oli mielestäni tyylillinen virhe, joka ei palvele sitä maailmaa, jonka Reedin lyriikat luovat kuuntelijalle omin voimin ja paljon enemmän oltaisiin voitu tehdä hyvin valituilla kuvakulmilla. Nyt itse konsertin taltioinnissa ei ollut mitään sen kummempaa, kuin vaikkapa tavallisessa ylellä nähtävässä peruskonserttisarjassa. Luulisinpa, että imdb-arvosanan korkeus on noinkin huikaiseva Reedin musiikin takia, mutta juttu on nyt niin, että elokuvakokonaisuutena kaksi tähteä tuli juuri ja vain ja ainoastaan musiikista, joka oli vielä joiltakin osin tunnelmallista albumia heikompaa, johtuen mitä todennäköisimmin albumin tuottajan vahvasta visiosta, joka oli muuttunut jotekin kepeämmäksi ja yhdentekevämmäksi livenä. Ahdistusmusiikki ei taivu suurelle lavalle. Lamourhaaja's rating:
5 6 7.6 Mielenkiintoinen katsaus eksploitaation alkuaikoihin teinielokuvien, nudiecutieiden, roughieiden ja varhaisen splatterin tiimoilta. Näkökulmaksi on valittu muutaman ohjaajan kautta tehtävä katsaus eksplon kehitykseen ja historiaan. Ohjaajat ovat toki hyvin perusteltuja ja aihepiiri on rajattu onnistuneesti, mutta silti olisin toivonut muitakin aikalaisia ja muitakin elokuvantekijöitä haastateltavaksi kuin jeesusasemaan kohotettua Roger Cormania tai muita niin sanotusti vähän helppoja valintoja. Dokkarin tarkoitus on selkeästi valistaa katsojaa, joka on kiinnostunut aiheesta, on tämä sitten tietämätön mistä on kyse tai hallitsee jo aiheen perusasiat ja siinä se onnistuukin enemmän kuin mainiosti. Niin kutsuttua taiteellista arvoa työllä ei sitten perinteisten elokuvallisempien dokkarien tyyleistä poiketen niin paljoa.
Lamourhaaja's rating:
7 8.3 7.9 Tenchu! (1969)
Lamourhaaja's rating:
13 4.7 5.2 Olen ollut jotenkin kauhean pettynyt näihin Brasseihin. Erittäin kekseliäitä kuvakompositioita tarinat sisältävät, ja ne tuntuvat kiinnostavilta aina aluksi. Samoin niiden käsittelemät aiheet tuntuvat jälkeenpäin mietittynä sellaisilta, että hyvä ohjaaja saisi niistä paljonkin irti. Valitettavasti Tinto-possun tapauksessa lopulta kyse on niin halvasta fetishistisestä tussuntuijottelusta, ettei katsojaa vain jaksa kiinnostaa koko aikaa. Naisen virtsaaminen ei ole kauhean jännää edes kahdeksanvuotiaista pojista ja pakaroitakin on kivempi tuijotella ihan oikeassa elämässä läheltä, kuin Brassin ylevään kurkottavissa, mutta halvalta mäskiltä haisevissa tuotoksissa.
Jotkut irralliset kohtaukset toki väläyttävät ajoittain neroutta, mutta siitäkään ei voi olla aivan varma, onko kyseessä Brassin oivalluksista vai tämän erinomaisen hovikuvaajan. Tämä on sinänsä harmi, ottaen huomioon Brassin aseman kulttiohjaajana ja edelleen jonkin verran elossa pysyvän kiinnostukseni tämän tuotantoa kohtaan. Mitään merkittävää dialogia tai tapahtumaketjua ei käydä, tarinoiden kulku on aina vähän samantyyppinen ja näyttelijät ovat onnettomia. Asiaa ei auta myöskään englanninkielisen dubbauksen heikkous näissä Cult Epicsin bokseissa. Jos sisältöä ei ole tarpeeksi, niin ei ole seksiäkään. Kaikki jää jotenkin puolitiehen, joskin olen käsittänyt, että lentoon miehen tuotanto pääsisi vasta oikeasti komediallisemmissa töissä. Tämän naziploitaatiofilmiä en edes halua välttämättä nähdä, ottaen huomioon, kuinka paljon sitäkin on mollattu tylsyydestä. Caligula on tähän mennessä kiinnostavin Brass ja sekään ei johdu siitä, että se olisi erityisen hyvä. Plussaa siinä on tosin se, verrattuna vaikka tähän Mirandaan, ettei sen aikana tule tylsää. Lamourhaaja's rating:
431 6 6.8 Ei jaksa selittää. Rewatch. Edelleen ihan käsittämättömän tylsää taapertamista paikasta a paikkaan b, olkoon vaikka kuinka hieno musiikki.
Lamourhaaja's rating:
915 7.7 8.1 Pidin aluksi Forrest Gump -vertauksia liioitteluna, mutta nyt kun mietin tarkalleen, ne ovat itseasiassa erittäin pätevästi perusteltuja. Kummankin lähtökohta on vahvasti satiirinen kirjallinen teos, josta on otettu vain perusidea ja satiiri hiottu pois. Ihan totta, mikä käsikirjoittaja Eric Rothia vaivaa? Kummassakin tapauksessa kerrotaan miehestä, jonka lähtökohta on erikoinen (henkisesti vajaa / vanhuudesta nuoruuteen elävä), mutta joka esteistä huolimatta kiertää maailmaa ja onnistuu monissa niissä tavoitteissa mistä tavallinen ihminen saisi vain haaveilla.
Kun miehen kaikki seikkailut nähdään veijarimaisena ja oikeutettuna kokemuksien keräämisenä, kuvataan tarinan tärkeä ja vahvoja omia ajatuksia hautova naishahmo turhankin ylpeänä ja ennen kaikkea itsenäisenä henkilönä, joka sitten lopulta ymmärtää odottaa tuota valittua miestään kotona uskollisesti ja kasvattaa lasta samalla, kun ukko huitelee jossain päin maailmaa mukamas kasvaen itsekin samalla aikuisuuteen tai jotain muuta huuhaata. Kumpaakin teosta yhdistää myös pliisuus, joka tuntuu itseasiassa Benjamin Buttonin tapauksessa vielä jotenkin erikoisemmalta, kun ohjaajapuikoissa on usein kovinkin kehuttu David Fincher. Filmeissä käydään lävitse koko ihmisen elämänkaari tai ainakin puolet siitä ja lopussa vielä tiivistetään koko tarinan opetus ettei varmasti jäänyt keltään huomaamatta. Jos koko elokuvan messagen voi tiivistää tuollaisiin lauseiseen ilman, että katsojan tarvitsee oivaltaa mitään, mitä virkaa kyseisellä filmillä on? Maskeeraustyö on kieltämättä kaiken saadun kehun arvoista. Sitä en kiistä yhtään. Lamourhaaja's rating:
146 5.9 6.6 Sain paljon paskaa tämän teoksen arvostelemisesta niskaani elitistin foorumilla, mutta en silti muuta siitä mielipidettäni: kyseessä on aivan liian pian ja ilman näköalaa tehty Stonen käsitys totuudellisesta biopicelokuvasta. Todellisten henkilöiden esittäminen superstarojen toimesta tuntuu tässä tapauksessa kauhean kornilta, eikä WTC -filmin tavoin vakuuta yhtään niin paljon kuin vaikka United 93 -filkassa käytetty tuntemattomampien naamojen puolidokumentaarinen käyttö. En jaksa nyt kirjoitella tähän enempiä, tarkemmat aatokseni voi löytää helposti elitistin foorumilta.
Lamourhaaja's rating:
70 8.4 8 Niin ilmiselvä viiden tähden elokuva, ettei tähän voi oikein edes sanoa mitään. Valaistuksen ja lavastuksen osalta täydellisesti suunniteltu saksalaisen mykkätaiteen taidonnäyte. Aihe on vanha tuttu Faustin tarina ikuisesta nuoruudesta ja rakkaudesta ja Mephistosta, jolle Faust myy sielunsa saavuttaakseen nuoruuden. Mephisto saakin Faustin lankaan, mutta aliarvioi, kuten lopussakin sanotaan, voimaa, jota ei voi ymmärtää. "Liebe..." on Murnaun tulkinnassa melkein kuin kuiskaus suoraan Goethen huulilta katsojan korviin.
Itse taas alan ensimmäistä kertaa oikeasti ymmärtää Emil Janningsin arvostamista näyttelijänä. Mies vetää tässäkin roolissa aivan mielettömästi ylitse, mutta koska aihe on jo valmiiksi erittäin teatraalinen ja jyrkkiä vastakohtaisuuksia sisältävä lähes oopperamainen järkäle, sopii tämän huitominen ja remuaminen sekä liioitellun karikatyyriset eleet loistavasti kokonaisuuteen. Muut näyttelijät kuten aikansa arvostettu teatteriesiintyjä Gösta Ekman hoitavat tonttinsa vakuuttavasti, mutta Jannings humoristisena ja kaikesta huolimatta pahuutta edustavana hahmona vie shown siihen mihin tämä ei ole pystynyt täysin vahvoja naispäähenkilöitä ja -pääosan esittäjiä sisältävissä elokuvissaan (Sininen enkeli, Tartuffe). Vaikka tyylilajina on klassinen melodraama, on mukana jopa valtavan hienojen erikoistehosteiden maustamaa seikkailua, romantiikkaa ja komediaakin. Jopa välissä oleva puskafarssimainen hüümöriosuus Mephiston ilkamoidessa Faustin kanssa naisten kimpussa toimii kokonaisuudessa. Tämä on Sunrisenkin perusteella Murnaulle hyvin tyypillistä: lopussa tarinan ratkaisevana tekijänä oleva ankara voima (Faust: ihmisten suvaitsemattomuus / Sunrise: kokonaisen luonnon hallitsematon energia), joka iskeytyy päähenkilöiden niskaan tuntuu entistä julmemmalta ja todellisemmalta, kun se tapahtuu letkeämmän vaiheen jälkeen hiljaa tilanteen saadessa kehittyä ja maustua. Katsoja elää tunteiden aallokossa (joka Sunrisen tapauksessa todella on aallokkoa konkreettisestikin). Lopussa tragedia joka tapauksessa kääntyy todelliseksi voitoksi ja teokseen tulee runollista oikeudenmukaisuutta ja uskoa hyvyyteen, jollaiseen pystyvät vain suuret teokset. Tämä on jotain mihin ei liity naivismi, kuten usein halutaan halveerata, kun halutaan olla muka jotenkin fiksumpia. Tarkoitan nyt ilmiötä, jossa katsojat ovat hieman halveksivastikin jotenkin tiedostavampia, kuin muka joskus ennen on oltu. Sen sijaan kyseessä on vain todellisten taiteiden tavoitettavissa olevaa ilmaisua. Faustin kaltainen mestariteos on tapa näyttää, kuinka on asioita ja ihmisiä, joilla on yksinkertaisesti halu uskoa hyvään ja halu tehdä sitä. Kuinka hyvyys on olemassa, edes teoreettisesti, tavoitteena, perusolemuksessamme. Lamourhaaja's rating:
15 7.6 7.6 Aavikkoseikkailua panssarivaunun ja erilaisia liittoutuneiden puolia edustavien henkilöiden kera. Brittiläisistä, usalaisista ja etiopialaisesta koostuvat joukot poimivat mukaansa sekä saksalaisen että italialaisen vangin ja linnoittautuvat kuivuneen keitaan luo pidättelemään joukkoja yhden lähtiessä hakemaan apujoukkoja tukikohdasta joidenkin päivämatkojen päässä. Natsit kihisevät pahuutta ja elokuvassa on jopa viittaus näiden käsitykseen muista roduista alempiarvoisina, muiden muassa porukan mustan miehen halveksunnan osoituksena.
Lopetuksessa on viittauksia ihmeeseen, joka estää tarinan hyviä veikkoja taantumasta pahuuteen. Maailmantilanne näkyy teoksessa vahvasti, mutta humaanisti ja estää leffaa vajoamasta propagandan tasolle tai edes saarnaamiseksi. Kuolemat ovat monesti koruttomia, jopa groteskeja, vaikka sankarillisuuttakin on mukana. Lopputulosta ei voi pitää erityisen positiivisena, vaikka eräänlainen voitto kai saavutetaankin mikä heijastaa omalla tavallaan epävarmoja aikoja, joissa filmi on tehty. Bogart on vedossa ja muutkaan näyttelijät eivät tässä all-male-castissa jää mitenkään jälkeen. Aavikkomaisemat on kuvattu ja toteutettu todella vakuuttavasti. Lamourhaaja's rating:
22 7.6 7 Walter Hillin kaahailuklassikko tykittää hurmosta katsojan suoniin jokaisella sekunnillaan. On se kummallista miten nykyiset kiiltävillä superkärryillä ja cgi:llä luodut kaahailupätkät eivät pääse millään samaan intensiteettiin kuin ihan oikeilla autoilla ja ihan oikeasti luodut ja nokkelasti kuvatut sekä leikatut takaa-ajokohtaukset tässä intensiivisessä päristelyssä.
Tarina on siis tuttu kaikille, jotka ovat kakaroina pelanneet Playstationin Driver -peliä: Ryan O'Neilin tulkitsema keikkakuski hoitaa rahaa vastaan pankkikeikkoja ja muita ajelua vaativia duuneja. Hän on yksi alansa parhaita ja tietää sen. Samoin alansa parhaita on intensiivisesti O'Nealin kintereillä oleva Bruce Dernin tulkitsema poliisi. Sotketaan mukaan vielä arvokas salkku, petollisia rikollisia ja ihanan Isabelle Adjanin tulkitsema korttipeluri saadaan perinteinen rikoselokuvan pohja, jolle aletaan rakentaa jotain muuta. Esikuva teokselle on selkeä. Melvillen elokuvat ja erityisesti Le Samourain ilmeettömyys ovat elokuvan ja O'Nealin esiintymisen taustalla. Juoni on toissijaista. Kyse on edelleen kunniasta ja velvollisuutensa suorittamisesta. Poliisi on aivan yhtä korruptoitunut ja itseasiassa pahempikin, kuin vastapelurinsa, joka kokee vain haluavansa tehdä työnsä hyvin. Asetelman selkeää vastakohtaisuutta korostaa vielä se, ettei millään hahmoilla ole muita nimiä kuin näiden nimikkeet: Kuski, Kyttä, Peluri, Yhteyshenkilö, jne. Ihmisen arvo ja kolikon kahden puolen kisailu nähdään äärimmäisen tiivistetyssä ja kolkossa valossa. Ajoittain elon kisassa esiin kohoava väkivalta on rumaa ja se tapahtuu yllättäen. Erityisen ilkeänä mieleen piirtyy *SPOILER* Yhteyshenkilön teloitustyylinen tappaminen kostonhimoisen gangsterin toimesta oikeastaan syyttä. *SPOILER PÄÄTTYY* Eksistentiaalinen kisa ja merkitys on puhdasta ja nautinnollista seurattavaa. Jokainen on tarkoitettu tekemään juuri sitä mitä pitääkin: Kuski on tarkoitettu kuskaamaan rikollisia, Poliisi on tarkoitettu ottamaan rikollisia kiinni. Ilman toista ei voisi olla toista. Mitään muuta elämää ei voisi ollakaan, sillä millään muulla ei ole merkitystä. Ei välttämättä silläkään ole merkitystä mitä henkilöt nyt tekevät, mutta ainakin he tekevät. Kunniakoodikin on asia, jolla on merkitystä vain sille ihmiselle, joka sitä noudattaa. Se on asia, johon on tukeuduttava, että tekemisessä olisi vielä mielekkyyttä mielettömyyden sijasta. Kun vielä yhdistetään tähän se, että elokuvassa on kaksi aivan loistavasti kuvattua pitkää takaa-ajokohtausta, joiden toteutus on huippuluokkaa ja erinomainen Michael Smallin score, saadaan erikoisista ja erilaisista aineksista kokoonkyhätty mutta kokonaisuutena eheä ja tyylikäs timantti. Erityisen hienoa on se, että joissakin kohtauksissa näkee selkeästi, että O'Neal, Adjani ja kumppanit istuvat oikeasti autojensa sisällä Hillin pistäessä heidät ajamaan jokaiseen lähikuvaan oikeasti vaarallisiakin kurveja. Lamourhaaja's rating:
47 6.4 7 En ihan ymmärrä tämän Wong Kar-Wain esikoisteoksen silmitöntä dissaamista, sillä mielestäni As Tears Go By on erittäin kiehtova työ. Siinä on samanlaisia aineksia, kuin niin sanotusti vakavammissakin Wong Kar-Wain töissä: visuaalinen ilme on jo nyt kohdillaan pimeyden ja tuikkivien valojen kontrastien iskeytyessä tajuntaan kaupungin öisestä hehkusta luoden tunnelmaa.
En edelleenkään tätä kirjoittaessani ymmärrä ainaista valitusta siitä, että elokuvan toimintakohtaukset on kuvattu hidastettuina ja tahallisen epäselvinä. Toiminta ei ole tässäkään elokuvassa mikään pääasia eikä siitä ole jotenkin tarkoitus nauttia. Pikemminkin hidastuminen ja epäselvyys demonstroi ihmisen havaintokykyä adrenaliinin ja muun voiman iskeytyessä tajuntaan. WKW on jo tässä suorastaan pakkomielteinen joidenkin pop-kappaleiden kanssa. Vertailussa voivat olla vaikka tämän elokuvan Berlinin Take My Breath Awayn hongkongilaista coveria Happy Togetherin nimikkobiisiin tai Chungking Expressin California Dreamingiin. Toisiaan jotenkin kaukaa ja silti läheltä koskettamaan pyrkivät ihmiset ovat teemana jo nyt. Ero useimpiin WKW:n töihin on vain se, että keskiössä on tällä kertaa ihmissuhteiden monitahoisuuden ja rakkaudennälän ja koskettamaan pyrkimisen lisäksi myös varsin perinteinen rikostarina gangsteriveljeydestä, joka on itseasiassa mielestäni jopa aika kiinnostavaa, koska on kiehtovaa nähdä niin sanottu WKW-versio niin sanotusti perinteisestä (Hong Kong -)tarinasta. Kaksi gangsteriveljestä (Andy Lau ja Jacky Cheung) kulkevat omia teitään suuren rikollisorganisaation palveluksessa. Laun hahmo rakastuu serkkuunsa (Maggie Cheung) ja yrittää irrottautua, mutta Jacky Cheungin hahmon alituinen tarve todistaa olevansa isompi kuin onkaan ja näyttää organisaation kilpaileville tahoille voimansa vie lopulta voiton ja ajaa henkilöt syöksykierteeseen. Tarina on simppeli ja tunnelmavoittoinen, mutta pitää jännitteensä koko lyhyen keston ajan. Laun ja Maggie Cheungin välinen rakkaustarina on hienovaraisin yksityiskohdin luotuna oikeasti koskettava sekä uskottava ja osoittaa, että ainakaan tässä vaiheessa Wong Kar-Wailla ei ollut tapana upota turhan hienosteleviin ja epäuskottavankin etäisiin sävyihin kuvatessaan toisiinsa kuin vaivihkaa ja samalla kuin salaman lailla tykästyneiden ihmisten kiintymystä toisiinsa. Fyysisyys ja käsinkosketeltava todellisuus ovat vielä läsnä. Hissukkamainen Maggie ja raivopäinen Andy ovat toisilleen kuin pelastusrenkaita kylmässä suurkaupungin valomeressä ja se jos mikä auttaa nostamaan tämän elokuvan arvoa melodraamana huimasti ylitse sen mihin tätä ollaan yleensä lokeroimassa. Lamourhaaja's rating:
147 7.8 7.6 Allen parodioi hauskasti venäläisiä kirjallisuusklassikoita sekä Bergmanin henkilökohtaisimpien ja kokeilevimpien elokuvien tyylikeinoja yhdistäen omaa pessimistisfilosofista verbaalista ja personaan perustuvaa huumoriaan keitokseen. Näistä varhaisista Alleneista mielestäni selkeästi hauskempaa ja kekseliäämpää. Juoni on jonkin verran yhtenäinen Bananasin kanssa sotineen ja pasifistinelkeitä noudattavine Alleneineen, mutta vitsit ovat nyt huomattavasti enemmän samasta muotista veistettyjä ja kokonaisuuteen sopivia. Turha slapstick on jäänyt pois ellei siinä ole jotain oivaltavaa.
Hilpeää on myös komedian mustuus, Allen on selkeästi antisankari, jonka lakonisille toteamuksille elämästä vetää vertoja lähinnä Terry Pratchettin Discworldin Rincewind -velho. Love and Death käsittelee synkkiä teemoja (kuolemaa, väkivaltaa, sotaa ja välissä sitä otsikossa mainittua rakkauttakin), mutta osoittaa ettei kaiken tarvitse silti olla niin vakavaa, enkä tavallaan ihmettele, että elokuvaa pidetään Allenin ensimmäisenä todellisena mestariteoksena ja ohjaaja itse yhtenä parhaimmistaan. Tuotantoarvot ovat parempia kuin aiemmin, vaikkei millään jättibudjetilla edelleen pelatakaan ja Diane Keatonista aletaan saada irti niitä komediennen arvoja mitkä vain tiivistyvät legendaarisessa Annie Hallissa. Hyvä ja kekseliäs pätkä täynnä gageja, josta voisi kuvitella löytävänsä jotain uutta useammallakin katselukerralla. Lamourhaaja's rating:
CommentsLogin or Signup to post a comment |
Description
Pidemmät selitykset vain suomeksi (jos jaksan kirjoittaa). Kaikki pitkät elokuvat (pidätän oikeuden päättää mikä on pitkä elokuva), jotka olen katsonut vuonna 2009. Erikseen merkitsen teattereissa katsotut, samoin uudelleenkatselut leffoista jotka olen nähnyt aiemmin varsinaisen harrastustoiminnan aikana (eli kersana ja teininä katsotut filkat ei kuulu joukkoon). Feature films I've watched in 2009. Longer babbles only in Finnish (if I bother to write them...). I will also add a note if I've seen the picture in theaters or have seen it before during these couple of years I've watched films as a hobby (so films seen as a child or a teen do not count).
|
Tarkastas Korinen haastattelu Karagargasta nimellä Kodak Lecture Series, mikäli siis jaksat. Valaisee nimittäin aika paljon.